Sivut

maanantai 29. joulukuuta 2014

Merikuri

Sinne meni joulu, sinne meni vuosi. Viime joulun vietin poikaystävän xl-kalsareissa Yamagatassa. Tämän joulun vietin Seinäjoella suurimmaksi osaksi tonttulakki päässä, koska en jaksanut pestä limaista fledaani. Toisinaan ihmettelen itsekin, kuinka en oo tämän pahemmin vanhapiikautunut (vuonna 2009 olen nähtävästi ilmaissut ihmissuhdetilanteeni sanoin "kestofeilaamiseni ihmiskohtaloiden yhteenkietoutumisen kentällä tunnetaan") kun oon tällanen hikinen hikky. :----D Yhtenä yönä minulta tuli verta nenästä, koska läppäri kaatui naamaani korjatessani Nyanko-sensei-tyynyni asentoa. Menneisyydessäni olen myös jäänyt jumiin Ruisrockin bajamajaan sekä laittanut libressen kääremuovit kuumalle hellalle, josta saimme silloisen poikaystäväni kanssa niitä veittellä raaputella pitkin iltaa. Kun olin yläasteella, säikähdin uuden vuoden rakettia niin että peruutin suoraan ulkoroihuun ja kenkäni syttyi palamaan. Näistäkin pienistä takapakeista huolimatta jatkan menestyksen tavoittelua.

Tässäpä joulutunnelmia kuvan muodossa.


Iskän jokavuotinen joulukuusi. Sorppa pikaotos poikaystävälle whatsapissa -laatu.



Joulunaama.


Jouluhauta.


Joulukuu 2013.


Että sellaane vuasi! Tein monia uusia juttuja. Asuin japanilaisessa perheessä, kävin yukata päällä matsurissa, valmistin itse dashin-liemen kuivatusta kalasta ja merilevästä, opetin kansalaisopistossa. Aloitin gradun. Tein myös monia vanhoja juttuja. Roadtrippailin Akitassa, ryypiskelin opettajieni kanssa, itkin Naritan lentokentän vessassa. Kaikista päivistä ja hetkistä lempparini oli varmaankin se elokuun perjantai-ilta, kun poikaystäväni tuli töistä ja sanoi että Siiri laita kengät jalkaan koska nyt mennään. Oli pimeää ja ympäröivät vuoret välähteli välillä äänettömistä salamoista. Tarkoitus oli vain käydä nopeasti lähimmässä Family martissa ostamassa sinä iltana ilmestyneet Shingeki no kyojin -arvat, mutta palkinnot oli jo loppuneet kaikista lähiseudun kaupoista, joten viivyttiin tällä reissulla lopulta aamuneljään. Söin Ministopin ranskanperunat sekä meno- että tulomatkalla.

Tattis kaikille, jotka ovat näitä jorinoitani jaksaneet tänäkin vuonna seurata! n__n Mulei oo mitää tähärellistä asiaa mutta nähärähän silti enski vuanna! Olen siunannut internetiä läsnäolollani jostain vuodesta 98 kun perustin virtuaalisen virtahepohoitolan expagelle, nyt on liian myöhäistä perääntyä. Ehkä meen vuonna 2015 jälleen Japaniin, ehkä en! Sitä ennen aion mennä veljieni kanssa jonnekin Britannian kolkkaan kippistelemään. Minulla on myös ongelma: olen vaihto-opiskeluaddikti. Jos olisin muutaman vuoden nuorempi ja aika monta tonnia rikkaampi, lähtisin vielä kolmannen kerran ulkomaille jonnekin englanninkieliseen maahan. Salainen haaveeni on löytää takin taskusta 10 000 euroa, jättää ankea ja varaton laitoksemme ja lähteä suorittamaan maisteria alani johtavaan kouluun Soasiin (School of African and Oriental Studies) Lontooseen. Haaveissani minun ja kansainvälisen tutkinnon välissä on toki vain taloudellinen tilanteeni eivätkä esim. älylliset ja akateemiset vajavaisuuteni sekä yleinen kämäisyyteni.

Päätän vuoden kuvalla ystävästäni laatikossa.

torstai 4. joulukuuta 2014

Japanilaisesta vispilänkaupasta

Tasa-arvoisen avioliittolain kunniaksi ajattelin tässä merkinnässäni käsitellä japanilaisia lemmenasioita! Ennen sitä haluaisin kuitenkin vielä muistuttaa, että maamme translaki sen sijaan on yhä epäinhimillinen ja kaipaa pikaista muutosta. Pakkosterilisaatiot ei kuulu sivistysvaltion lainsäädäntöön millään tavalla.

Maailmaan mahtuu kaikenlaista lempeä! Oma lempi-ihmiseni on toisesta maasta ja kansakunnasta. Käytännössä tämä kansakuntiemme erilaisuus ilmenee niin, että meillä on erilainen hiuslaatu sekä vaikku. :D Tämä vaikkuasia on aika usein esillä, koska poikaystäväni tykkää aina iltaisin kaivella korvaansa tällaisella bambutikulla, joka ei auta tosinaisen suomivaikkuun mitenkään:


Mimikaki.


Muuten japanilaisen pussailu ei ole sen kummempaa kuin suomalaisenkaan. Tai tämä deittailu muutenkaan. Joskus käymme museossa, joskus juomme kaljaa sängyllä. Kerran käveltiin Miyagin säkkipimeässä kauppaan ja hoiloteltiin matkalla omakeksimiä lauluja, kun yhtäkkiä havahduin siihen, että mua ympäröi Japani ja kaikissa näissä taloissa asuu japanilaisia. Sanoin poikaystävälleni, että lol nää kaikki muut tyypit on mulle japanilaisia mutta sä et kyllä oo. Poikaystäväni sanoi, että säkin oot vaan Shiiri. En siis herää uuteen aamuuna ajatellen, että omg mulla on _ulkomaalainen_ poikaystävä. En ole tietoisesti lähtenyt Japaniin miehenhakumatkalle eikä taustalla ole mitään "kaikki suomalaiset miehet on juoppoja ja juntteja!!11" -tyyppistä harhaisuuttakaan, vaan päinvastoin pääasiassa nostalgisella lämmöllä muistelen heitä, jotka ovat joskus kanssani heilastelleet.

Olin asunut Japanissa muutaman päivän ja käynyt rekisteröitymässä kaupungintalolla, kun asuntolani valvoja Mariko-san sai puhelun, että rekisteröitymisessäni on häikkää sukunimeni ääkkösten takia. Mariko-san lupasi lähteä kanssani selvittämään asiaa, mutta ei lopulta ehtinytkään, vaan värväsi saattajakseni erään biologian opiskelijan. Kävin tämän biologian opiskelijan kanssa hoitamassa asiani. Loppukesän aurinko paahtoi ja läppä lensi siihen malliin, että tulimme käyneeksi myös pankissa avaamassa tilin, pyyhekaupassa, conbinissa sekä yliopiston taukohuoneessa, jossa tämä tuntematon biologian opiskelija söi mikroateriastani lihanpalat. Myöhästyin vaihtareiden infotilaisuudesta, mutta se oli sen arvoista, koska tästä päivästä on aikaa kolme vuotta ja pari kuukautta ja se jatkuu yhä. Mariko-san tuskin osasi aavistaa, kuinka kauaskantoiset seuraukset seurakset oli sillä, kun se pimpotti ovikelloani ja sanoi että tässä on X-kun, hän on hyvin ystävällinen joten sinulla ei ole huolen häivää. :D Aina sanotaan, ettei se rakkaus tuu vaan kotiovelle koputtelemaan, mutta mun kohdallani tämä ei nyt sitten tainnut pitää paikkaansa tr0l0l0l. Toki olin sen oven avatakseni matkannut ensin maapallon toiselle puolelle.

Japanilaisessa yhteiskunnassa on kaikenlaista suomalaisesta näkökulmasta ongelmallista, mutta se ei juurikaan näy tässä miyagilais-kauhavalaisessa suhteessamme, koska japanilainen yhteiskunta ei ole yhtä kuin japanilainen yksilö. En deittailisi sovinistia tai mustasukkaista kyylää Suomesta, miksipä siis sallisin vastaavia ominaisuuksia japanilaisellekaan. Eliittikumppanini ei siis edusta japanilaisen miehen stereotypiaa, vaan on moderni Heisei-ajan mies, joka tykkää eläinten ja ihmisten hoitamisesta, omaa mustan vyön judossa, harrastaa kalastusta ja moottoripyöräilyä, kyynelehtii elokuvissa, ei voi vastustaa erilaisia arpajaisia, kannattaa tasa-arvoista avioliittolakia ja tekee mulle aina popcornia kattilassa. :D

He ovat hosteja, seuralaisia jotka maksusta ryyppäävät kanssasi ja kehuvat naamaasi. Eivät ehkä ihan minun valintani, mutta varmaan heillekin löytyy ottajansa.


He ovat ns. rikakei otokoja eli luonnontieteellismiehiä tutkimuksensa parissa. Tämä tyylikkäästi verkkareihin, crocseihin ja kolmeen reikäiseen paitaan sonnustautunut henkilö on itse asiassa luonnon_caunis poikaystäväni. 8-----D #blessed Ulkonäkökeskeisyys ei tässä suhteessa vaivaa. Tämän kuvan tarjosi Yamagatan yliopiston internetsivut.


Nyt kun olemme tehneet selväksi, että japanilaisia on joka lähtöön eikä yksi suhde ole välttämättä toisen kaltainen, voimmekin puhua japanilaisesta deittailusta iloisesti yleistäen!

Ensiksi tämä kohtaamispuoli! Nettideittailu ja baaripokat eivät ole Japanissa vielä kovin yleisiä (heteronormatiivisessa maailmassa siis, homobaareissa ja -sivuilla sen sijaan kohdataan tuon tuostakin), vaan romanssit alkavat useimmiten kohtaamisesta koulussa tai toveripiireissä. Ulkomaalaista kumppania etsiville on tosin oma klubiskenensä (heistä käytetään Japanissa nimitystä gaisen), ja mikäs siinä jos tykkää stereotypioihin ja näennäiseen eksotiikkaan perustuvasta molemminpuolisesta fetissöinnistä ja haluaa sellaisen varaan lähteä suhdetta rakentamaan. Juuh elikkäs tsemppiä heille. Oon joskus miettinyt, onko maahanmuuttajilla Suomessakin vastaavaa skeneä, että hengaillaan irkkupubeissa kisailemassa, kenellä on mikäkin status viisumissa ja kuinka monta vuotta ja muijaa takana, vai rajoittuuko tää vain Japanissa asuviin länkkäreihin.

Eräs etenkin parikymppisten harrastama treffailumuoto on goukon eli ryhmäsokkotreffit: henkilö värvää mies- ja naispuolisia tuttujaan ja nämä puolestaan omia tuttujaan kunnes kasassa on parillinen lukumäärä potentiaalisia deittikumppaneita ja sitten mennään ryypiskelemään ja tulkitsemaan iskelmiä karaokeen. Kaikki osanottajat eivät tosin aina ole messissä sielunkumppanuutta etsien, vaan halu pelastaa kaveri nololta tilanteelta, jossa miesten ja naisten määrä ei täsmää, on ihan riittävä syy saapua paikalle. Poikaystäväni joutui kerran osallistumaan goukoniin auttaakseen kaveria hädässä, kukaan ei löytänyt rakkautta ja toverinsa joutui vaihtamaan kännykän sähköpostiosoitetta, koska yksi osanottajista olikin ollut soluttautunut senssipalstan työntekijä, jolta alkoi tulla satoja spammiviestejä päivässä.

Mikäli vuodet vierivät ja avioliiton satama ei edelleenkään siinnä edes kaukoputken päässä, voivat sukulaiset huolestua, koska avioliitolla on Japanissa tärkeä sosiaalinen funktio ja perinteisesti vasta avioutumisen myötä ollaan tultu yhteisön täysvaltaisiksi jäseniksi. Niinpä tutut ja tuntemattomatkin saattavat alkaa vihjailla, että naapurin peräkammarista löytyis tällainen komia sulho juuri sinulle. Tällaisista järjestetyistä tapaamisista käytetään nimitystä omiai. Ilman osapuolten suostumusta järjestetyt avioliitot sen sijaan eivät ole enää tätä päivää, ja vanhemmilla ei yleensä ole juurikaan sananvaltaa lapsensa kumppaninvalinnassa. Jos tuttavapiiristäkään ei löydy ketään sopivaa mutta naimisiin olisi päästävä, on syytä aloittaa kekkonkatsudou eli konkatsu, avioliittoon tähtäävät aktiviteetit. Konkatsu-firmat tarjoavat palveluitaan heille, jotka haluavat vihille mutta eivät ole löytäneet sitä oikeaa. Tää postaus ei vaan lopu milloinkaan, mikäli alan tässä japanilaista avioliittoinstituutiota puimaan, siispä etiäpäin.

Nyt kun meillä on koulusta tai konkatsusta tai kotiovelta tai mistä vain löytynyt potentiaalinen heila, on tullut aika tunnustaa nämä tuntomme. Tämä tunnustusrituaali on nimeltään kokuhaku, eikä se siis ole vain jokin romanttisten mangojen skenaario vaan ihan totisinta totta. Kukaan ei Suomessa koskaan ole minulle tullut mitään ennen varsinaista tapailuvaihetta tunnustamaan (jos ei siis lasketa viinaanmeneviä henkilöitä aamuyön viimeisinä tunteina), mutta Japanissa tällainen kokuhaku voi tulla ihan puskistakin ilman mitään aikaisempaa lähikontaktia tai romanttista virettä, koska normaalisti kokuhaku on reitti tapailuvaiheeseen. Korealaisilta tovereiltani olen kuullut, että Koreassa kyseisen tunnustuksen tekee aina mies, mutta Japanissa tunnustajan roolissa voi olla kuka vain. En aio omia kokuhaku-kokemuksiani tässä sen kummemmin avata, mutta poikaystäväni käytti kokuhakussaan sanaa kenkyo (vaatimaton) ja sit me vaan naurettiin vedet silmissä kun en tajunnut, mitä se sana tarkoittaa, ja pyysin kirjoittamaan sen kanjilla paperille ja poikaystäväni ei osannut vaan rupesi sitä sitten tietokoneelta näyttämään ja oli että tää ei nyt mee ihan suunnitelmien mukaan tää tilanne. Sen jälkeen se sana on pysynyt hyvin muistissani. :D

Japanissa kaikenlainen julkinen lääpiskely on suuri ei. Se saa jotkut vanhan liiton japanilaiset niin vaivaantuneeksi, että televisiossakin harvoin näytetään mitään halailua uskaliaampaa. Joskus alkuaikoina poikaystäväni kestämä pda-taso oli brofist hämärällä kujalla, mutta sittemin hän koki jonkinlaisen asennemuutoksen, niin että Miyagissa tuli jopa palautetta, kuinka olemme kotioloissa liian irstaita. 8--D En itsekään ole mikään julkilääpiskelijä, joten en koe tätä japanilaisen kulttuurin aspektia kovinkaan ongelmalliseksi, ainakaan nyt kun poikaystävänikin on päässyt yli henkisistä rajoitteistaan. Mikäli sen sijaan pidät tärkeänä voida esitellä parisuhdettasi aina ja kaikkialla, ei japanilainen seurustelukumppani välttämättä ole se sopivin valinta. Mulla meinasi kerran mennä riisipallo väärään kurkkuun, kun kaksi toveriani paljastivat seurustelevansa keskenään. Oltiin jopa nukuttu vierekkäisillä futoneilla enkä ollut huomannut mitään! Japanissa ei myöskään ole amerikkalaista I love you -kulttuuria, mutta eipä sitä ole kyllä Suomessakaan enkä ole sitä siksi kaivannut. Stereotypia japanilaisista tunnevammaisina ja etäisinä ei sekään kuitenkaan pidä paikkaansa, kyllä sieltä aina toisinaan kaikenlaista settiä irtoaa. :D Nykynuoriso on myös huomattavasti vanhempaa väestöä avoimempaa aivan kuten Suomessakin.

Japanissa on edelleen normaalia muuttaa yhteen vasta naimisiin mentyä, mutta ei avoliittokaan enää mikään harvinaisuus tai tabu oo. Moni kaverini asuu seurustelukumppaninsa kanssa, ja mäkin olin Japanissa kirjoilla poikaystäväni vanhempien talossa ja kävin iltaisin perhekylvyssä, vaikka ei oo kosintaa kuulunut. Perinteisesti avoliittoa on pidetty naisen kannalta huonona kauppana, koska siinä joutuu kokkailemaan ja siivoilemaan vailla takeita pysyvästä elatuksesta, mutta nykynaisilla on omat uransa ja nykymiehillä kyky kokata itse oma ruokansa. Japani on vielä monella tapaa vanhanaikainen, mutta tää vapaassa seurustelussa ja avioliitossa muutaman viime vuosikymmenen aikana tapahtunut muutos on aivan valtava. Poikaystäväni ja isänsä on joiltakin osin kuin eri maista kotoisin. Poikaystäväni mm. järjestelee aina laukkuni niinku mikäkin kotirouva, kun mua ei vois vähempää kiinnostaa, kuinka hujanhajan tavarani on ja onko laukun pohjalla nolla vai viis murskaantunutta sipsiä. :D En myöskään laita aina kolikoita kukkaroon, koska musta on kiva tehdä random löytöjä takin tai laukun taskusta ja ilahtua ylläristä. :::::::D Tää sukupolvien välinen näkemysero kävi hyvin ilmi, kun menin vuosi sitten ensimmäistä kertaa Ishinomakiin. Poikaystäväni äitee oletti, että nukun toki eri huoneessa (poikaystäväni vanhempien sukupolvessa aviopuolisotkin saattaa nukkua omissa sängyissään ja jopa omissa huoneissaan), mutta poikaystäväni oli vaan että lol nope. Nukuimme samalla futonilla kunnes keväällä kävimme ostamassa komian sängyn ja runkopatjan.

Throwback Thursday ja joulutunnelmaa Yamagatassa! Yksi monikulttuurisen suhteen huonoja puolia on, että juhlimisen aiheemme eivät aina kohtaa. Ollaan vietetty poikaystäväni kanssa niin japanilaiset kuin suomalaisetkin juhlapäivät, mutta japanilaisiin juhliin mulla ei oo mitään tunnesidettä ja suomalaiset juhlat ei vaan tunnu samalta Japanissa. Onneksi Sendaihin avattiin nyt Ikea, josta voi kipaista jouluksi rupuisen kuusen ja juhannukseksi silliä. :D


Eiköhän tässä ollut taas tarpeeksi tekstiä yhden päivän tarpeisiin! Lopuksi suokaa minulle pari riviä tuskailutilaa. Kun ei tämä graduprosessi tuo esiin ihan niitä säkenöivimpiä puoliani. Ja Seinäjoelta saakka Helsingissä seminaarissa kulkeminen - ei hyvä idea. Siinä kolmen tunnin köröttelyn aikana ehtii käydä läpi kyrsimyksen koko kirjon. Silloin kun juna ylipäätään pääsee matkaan. Perillä olenkin sitten jo valmiiksi ihmisraunio ennen kuin olen edes käynyt luokan ovesta sisään. Mielestäni seminaarit, esitelmät, työhaastattelut ja muut ahdistavat tilanteet muuttuis siedettävimmiksi, jos taustalla sois jonkun pelin boss battle theme! Ehkä meikähiirikin menis overdriveen ja muuttuis astetta vakuuttavammaksi jyrsijäksi. Kuten vuorimajavaksi. Päädyin myös vaihtamaan tutkimusaiheeni, koska yliopiston tiloihin rajoittuva sanomalehtitietokanta ja asumus Seinäjoella eivät olleet kovinkaan käytännöllinen yhdistelmä. Ja tämä taannoiseen tenttitekeleeseeni kirjoitettu merkintä kuvaa akateemisia tuntojani vuodesta toiseen:



Tässäpä vielä kappale nimeltä Semishigure (kaskaiden pauhu), jonka söpöstä videosta tulee mieleen kaksi kesääni Touhokussa:



Kaksi kertaa kaskaiden kuoltua Japanista lähdettyäni nää kesän lopusta kertovat jollotukset puhuttelevat syömmeäin.

Yamagatan kesä.♥ Itku pitkästä kesästä, mutta hämärtyvä muisto säilyy yhä.

torstai 13. marraskuuta 2014

Japanin murtehista

Hölykynkölökyn! Laitetaas tähän alkuun torstain kunniaksi humppa, joka soi aina tostaisin entisessä vakiomarketissani Tokiossa.



==========D Mokuyoubi wa hitori demo kite kite, famirii demo kite kite. Tuu torstaisin vaikka yksin, tuu vaikka hela familyn kanssa. Tämä luritus soi torstaisin tauotta jokaisella osastolla, ja tuli sitä jammaillessa laitettua koppaan yks jos toinenkin ruokaostos, jotka vähemmän inspiroituneena olis varmasti jääneet hyllyyn. Suomalaisilla kaupoilla on vielä opittavaa asiakkaan aivojen sulattamisesta. (Syy, miksi tässä jollotuksessa ja videossa seikkailee klapi on se, että torstai on japaniksi puun päivä. Niin hyvää puuta.)

Viime aikoina sen sijaan ei tätä inspiraatiota ole näkynyt. Olen kokeillut kaikkea: katsonut animea kylpyammeessa, kuunnellut honkongilaisia iskelmiä, haistellut homejuustoa, käyttänyt hachimakia jossa lukee 必勝 (varma voitto), katsellut paljon kuvia mäyristä ja käynyt jopa Kauhavalla. Vaan ei. Seminaariaiheeni on yhä paska ja metodologiselta osaamiseltani olen kuin roiskeläppä italialaisessa pitseriassa ja lisäksi pelkään kuuluvani siihen riskiryhmään, jolle liiallinen pääainelaitokseni kanssa tekemissä oleminen voi aiheuttaa veritulpan. Viime marraskuussa olin vuorilla katselemassa ruskaa. Eilen olin S-marketissa palauttamassa pulloja. Jonkinlaista Japani-kaipuutakin siis on ilmassa. Vaikka eihän se japanilainen arkielo oo erityisen glamöröösiä sekään: tällä viikolla poikaystäväni työtehtävä oli pyydystää sendailaisesta joesta 200 kiloa mädäntyneitä lohenraatoja. Mutta ainakaan Japanissa en tuntenut tätä gradutuskaa.

Laitan tähän kuvitukseksi vaikka pari otosta riisinpuhdistuskopista! Tokiossa riisit myydään kaupassa valmiiksi kuorittuna, mutta landella monet käy agrimarketissa ostamassa säkin ruskeaa riisiä (玄米, genmai) ja menee sitten tällaseen koppiin (精米所, seimaijo) irrottelemaan riisistä leseitä (糠, nuka). Lopuksi kone syöksee kidastaan valkoista riisiä (白米, hakumai), jonka valkoisuusaste riippuu siitä, kuinka suurilla asetuksilla leseitä on valittu irrotettavan. Tämä tulee aika paljon halvemmaksi kuin valmiiksi käsitellyn riisin ostaminen.

No filter, no makeup, no shower ja taustalla riisinkuorimislaite, tästä ei blogipotretti imartelevammaksi muutu. :D Oon kuitenkin ylpeä tästä yhdennäköisyydestäni hiiriin, ja poikaystävän kanssa tuumittiinkin, että mähän voisin yrittää uraa tällaisen kopin riisinjyvän nakertajana jos kaikki muu epäonnistuu.


Sitten asiaan! Lupasin näistä japanin murtehista vielä eriksen kirjoittaa.

Aloin vain miettiä noita murteita, voisitkohan kertoa niistä lisää? Kuten ymmärtävätkö kaikki eri murteiden puhujat toisiaan? Onko ne verrattavissa jotenkin suomen murteisiin; vähän niinkö että lappilainen ymmärtää jotensakin stadilaista mutta ei kuitenkaan jokaista sanaa. Onko murteilla niihin liittyviä ennakkoluuloja yms? Esim. jonku murteen puhujaa pidetään maalaistollona, toista metropoli-hienostelijana. Onko sulla heittää mitään leffavinkkejä, missä kuulis näitä murteita tota videoo enemmän? :)

Eri murteiden puhujat ei aina ymmärrä toisiaan. Erityisesti Touhokun (etenkin Aomorin Tsugarun alue), Kagoshiman ja Okinawan murteet koetaan usein vaikeaksi ymmärtää (jotkut kielitieteilijät laskee Okinawan murteen omaksi kielekseen, mutta kielipoliittisista syistä sen virallinen luokitus on yhä murre). Sanaston ja poikkeavan kieliopin lisäksi kyseisissä murteissa on käytössä äänteitä, joita yleiskielessä ei tunneta. Oon kyllä Suomessakin törmännyt siihen, että mua ei aina ymmärretä, jos pistelen menemään kauhavaksi. :D Vasta Helsinkiin muutettuani havahduin, että roikootella, kurkoone, juluppi ja joppari ei ookaan maanlaajuisessa käytössä. Kerran myyjä ei ymmärtänyt, kun sanoin mottaasi tuavviheriä. :::D Ottaisin tuon vihreän olisi tämä epä-pohojammaaksi. Siispä olen oppinut kääntämään kauhavalaisvaihteen pienemmälle Helsingin kylänraitilla. Se oli musiikkia sielulleni, kun joskus perjantaisin astuin junaan ja kaiken siis niinku silleen dösäl himaan -molotuksen jälkeen vaunussa joku maanmies sanoi selevällä suamen kiälellä tuloo ja menöö ja mihinä.

Murteisiin liittyviin mielikuviin mulla on antaa jopa tutkimustietoa! Japanissa eri murteisiin liittyy vahvoja mielikuvia ja ennakkoluulojakin, mutta pohjimmiltaan ne selittyy eri murrealueiden historiallisella asemalla eikä niinkään sillä, miltä murre kuulostaa. Murteista suosituin on Kioton murre. Poikaystävänikin nimesi sen kysyttäessä lempimurteekseen. Kioton murteeseen liitetään positiivisia mielikuvia tyyliin hienostunut ja ylväs, koska Kioto on kuitenkin historiallisesti ollut japanilaisen korkeakulttuurin kehto ja keskus. Kiotolaiset on myös kuuluja epäsuoruudestaan, mikä tietenkin vetoaa japanilaiseen mielenmaisemaan. Kioton murteessa on erikseen muodollinen ja tuttavallinen puhetyyli, mikä sekin viehättää japanilaisia. Kaiken kaikkiaan japanilainen estetiikka ikään kuin tiivistyy Kioton murteessa.

Kiotolaisten lisäksi oosakalaisilla ja muillakin Kansain veikkosilla on hyvin vahva alueellinen identiteetti ja ylpeys omasta murteestaan. Oosakalainen voi ihan hyvin toimitella murteella kaikkialla oikeussalista tv-lähetykseen tuntematta häpeän häivää. Historiallisesti Oosaka on ollut kauppiaiden kaupunki eikä sen oo tarvinnut taipua samuraihallinnon ikeen alla, vaan päinvastoin kauppiaat saattoivat pyöritellä samuraita mielensä mukaan lainaamalla näille rahaa kun hallinto oli taloudellisissa vaikeuksissa, mistä johtuen oosakalaisten alueellinen itsetunto on aina ollut korkea. Oosakalaiset ovat huumoriveikkojen maineessa: perinteinen japanilainen standup eli manzai kehittyi nykyiseen muotoonsa Oosakassa, ja Oosakan murretta käytetään usein huumorikeinona.

Satamakaupunkien murteet koetaan usein karkeiksi. Etenkin Kyuushuun murteiden mielikuva on karkea ja ronski. Kyuushuu on myös aina ollut Japanin mafian eli yakuzan ydinaluetta (Fukuokassa on eniten yakuza-klaaneja koko Japanissa ja Fukuokan maine siksi huono), mikä osiltaan vaikuttanee siihen, kuinka paikalliset murteet koetaan. Tutkimusten mukaan Kyuushuulla suurinta häpeää murteestaan kantavat kagoshimalaiset, joiden murretta ei ymmärretä edes naapuriprefektuureissa saatika sitten Tokiossa.

Kaikista murrealueista noloimman leimaa kantaa kuitenkin armas Touhoku. Historiallisesti Touhoku on ollut köyhä ja valtakunnan kannalta merkityksetön takapajula, joten paikalliseen puheenparteen liitetään sellaisia adjektiiveja kuin vanhanaikainen, likainen ja juntti. Touhokun murteista käytetään myös nimitystä zuuzuu-ben, joka kuvaa sitä, miltä ne ulkopuolisen korvaan kuulostaa (zuuzuunuunuu) ja on sävyltään halventava. Siinä missä oosakalainen haluaa kaikkien tietävän että oosakasta ollahan, pyrkii touhokulainen piilottamaan taustansa. Mutta! Toisaalta tässä kaupungistumisen tiimellyksessä ja yhteisöllisyyden vähetessä on Japanissakin kasvanut kaipuu aikaan menneeseen, ja tähän kaipuuseen haetaan vastausta Touhokusta, jonka perukoilla elämä on vielä yksinkertaista verrattuna Tokioon. Touhokun murteet koetaan sivistymättöminä mutta toisaalta myös lämpiminä, rauhoittavina ja aitoina. Touhokusta on tullut koko Japanin mummola, joka edustaa kaikkea sitä vanhaa yhteisöllisyyden kulttuuria, josta modernisaation myötä on vieraannuttu. Yhdessä tutkimuksessa Touhokun murteet sai kaikkein vähiten pisteitä kohdassa "sopii nuorisolle" ja kaikkein eniten pisteitä kohdassa "sopii vanhuksille", mikä kiinnitti huomioni, koska nää Touhokun murteisiin liitetyt negatiiviset ja positiiviset stereotypiat menee yks yhteen vanhuksiin liitettävien stereotypioiden kanssa: murteiden puhujat on lämpimiä mutta vaarattomia. (Tein siis Japanin vanhusstereotypioista kandini.)

Mulla ei nyt tuu yhtäkään murre-elokuvaa mieleen. Murakami Ryuun 69 on kirjoitettu Nagasakin murteella ja sama meno tais jatkua sen elokuvaversiossakin? NHK:n pukudraamoissa sen sijaan murtehet paukkuu! Tämän hetken aamusarja Massanissa pistellähän menemään oosakaa ja hiroshimaa ja taiga-ikisuosikissani Ryouma-denissä Tosan (nykyinen Kouchi) murre nostattaa tunnelmaa. Tässäpä Fukuyama Masaharu ja Aoki Munetaka uhittelevat toisilleen tosaksi.


Kuyashuute kuyashuute yoru mo nemurengazeyo. :D En pääse yli tästä sarjasta.

Tattis kysymyksistä! Seuraavalla kerralla joudunkin taas keksimään jutunjuurta ihan itte. Kuulemiin!

perjantai 7. marraskuuta 2014

Raburabu

Löysin kätköistäni muistikortin, jolla oli vanhalla kameralla otettuja kuvia vuosien takaa Yamagatasta. Kun käytiin kesäisillä vuorilla savivalamossa ja sake-kaupassa.

Ignoratkaa toi aivastaja. :D


Yamagataan ei oo enää paluuta. Kuvan oyaji-pyyhettä kantava köyhän miehen Eita sen sijaan on yhä mukana lollottelemassa. Paras löytöni Yamagatassa! Tai näin elämässä muutenkin. Neliapilaa en oo koskaan löytänyt, mutta mainion japanilaisen kääpäsen kylläkin. Ekasta kohtaamisestamme on nyt yli kolme vuotta, tässähän aletaan kohta olla vanhoja kuomia.

Aloin poikaystäväni kehotuksesta katsomaan NHK:n eli Japanin yleisradion uutta asadoraa/aamusarjaa nimeltä Massan. Perinteisesti nää aamusarjat on olleet aika hajuttomia ja mauttomia, kun ei valtion kanavalla aamukasilta voi kovinkaan shokeeraavaa materiaalia näyttää, mutta tästä Massanista oon liekeissä. Melkein tirautin jo parit kyyneleet, kun alkutunnarissa Nakajima Miyuki veisasi menemään että natsukashii hitobito, natsukashii fuukei, sono subete to wakaretemo anata to arukitai (muistojeni ihmiset, muistojeni maisemat, vaikka minun täytyisi jättää ne kaikki haluan kulkea kanssasi). Aiheena on japanilaisen miekkosen ja skotlantilaisen naikkosen avioliitto 1920-luvulla, kun mistään monikulttuurisista liitoista ei oltu vielä kuultukaan. Tarina sijoittuu Hiroshimaan ja Oosakaan ja kaikenlaisten kulttuuristen yhteentörmäyksien lomassa pyritään valmistamaan ihka ensimmäinen japanilainen aito viski. 1920-luvulla maailma oli toki toisenlainen, ja mutkin on poikaystäväni perheessä otettu hyvin vastaan vaikka en osaakaan asetella kukkia enkä pysty istumaan seizassa kahta minuuttia kauempaa, mutta silti koen pientä sielujen sympatiaa näiden päähenkilöiden kanssa. Onneksi he ovat kanssani vielä 130 jaksoa. ::::::::D (Nämä asadorat siis kestävät aina 15 minuuttia per jakso.) Lisäksi mua ilahduttaa, kun jokaisen jakson lopussa näytetään japanilais-muunmaalaisissa suhteissa elelevien katsojien lähettämä kuva ja joku cheesy kommentti. Tuntemattomat kohtalotoverit ja heidän menestystarinansa lämmittävät mieltäni. Vaikka suurimmassa osassa tapauksia ei-japanilaisen roolissa onkin mies. Ehkä siksikin tää Massan kaikessa asadoramaisuudessaankin puhuttelee mua, harvemmin kun näkee mediassa tai yhtään missään muuallakaan japanilaisen tai ylipäätään aasialaisen kanssa heilastelevia länkkärimuijjia.

Massan!! Tamayama Tetsuji on ollut päiväunieni kohde jo vuodesta nakki ja tämä Ellien näyttelijäkin on liikkis ja lisäksi näillä näyttelijöillä on jopa kemiaa ottaen huomioon kuinka puisevia asadora-romanssit yleensä on!


Poikaystävä sanoi, että sarjan katsominen tuntuu välillä oudolta, koska osa dialogista on kuin suoraan meidän joistain keskusteluista. Ja tottahan se on. Jopa muinainen mä en tullu Japaniin vaan odottelemaan sua sun huoneeseen!!!111 -flippaukseni ja poikaystäväni mähän teen kaiken sun parhaaksesi!!!!1 -reaktio olivat päässeet mukaan menoon. Kuka on tämä käsikirjoittaja ja miten hän on päässyt salakuuntelemaan elämääni???? Yhdessä jaksossa päähenkilö sanoi muri shite nipponjin nanka narande Erii wa Erii no mamma de sono mamma no Erii de washi no soba ni otte kure (älä yritä väkisin muuttua japanilaiseksi vaan oo kanssani sellaisena kuin oot). Mullekin on nämä sanat joskus lausuttu. Paitsi että nimeni ei oo Ellie eikä poikaystäväni käytä itsestään pronominia washi saatika puhu Hiroshiman murretta.

Jokunen heikompikin hetki on näiden kolmen vuoden varrelle siis mahtunut. Tää on maailman suurin klisee, mutta enemmän nää ajoittaiset kulttuurierot on kuitenkin tarjonneet elämääni viihdettä ja sisältöä kuin tuskastumista - tai sitten tuskastumisen kautta on päästy jonkinlaiseen katharikseen ja sitä kautta saatu uutta pontta elon tielle. Ollaan kummatkin kasvettu sellaisessa näennäisen yhtenäiskulttuurin lintukodossa, että ihan tervettä ja kasvattavaa itse kullekin aika ajoin joutua oman mukavuusalueen ulkopuolelle. Eikä niitä kulttuurieroista johtuvia ongelmia suhteessamme edes kamalasti oo. Suurimmat erot entisiin heiloihini on, että tämä nykyinen puhuu japania ja tykkää syödä riisiä pyttipannun kanssa. Ja kuinka se Seinäjoen Citymarketissa käydessään taivasteli ihailun sekaisessa hämmennyksessä, kuinka kassatyöntekijällä saattoi olla kirkkaanpunaiseksi värjätyt hiukset. :'D Japanilaisiakin on kuitenkin joka lähtöön. Varmaan suhteemme ongelmakohdatkin olisivat toisenlaiset, jos poikaystäväni ei oliskaan miyagilainen biologi vaan tokiolainen host tai Amerikassa asunut botchan tai hiroshimalainen viskinvalmistaja 1920-luvulta.

Tällanen parisuhdeavautuminen tällä kertaa! Ehkä Massanin inspiroimana vielä joskus avaudun tästä japanilaisen riiaamisesta! Vaikka kaikki kokemukset onkin omiani eikä siksi välttämättä yleistettävissä. Mutta ens kerralla jorisen japanin murtehista kun sen piti olla tänään aiheeni mutta sit harhauduin mulle teille. Vi ses!


Tääkin kuva on vanhasta kamerasta kun käytiin ekaa kertaa Akitassa!

perjantai 31. lokakuuta 2014

Vastauksia: sono san

Matsushima sateella!


Kävin seminaarissa ja selevisin! Kamalaa puuhaa. Lupauduin esittelemään aiheeni jo ens viikolla ja tuossapa pöydälläni nyt pönöttää kymmenen kappaletta tekeleitä sosiaalitieteiden metodologiasta kuin kymmenen pubiruusua elämäni kuppilassa konsanaan. Motivaatiota ei ole; aika monta saan ottaa ennen kuin Anders Hansenin neliosaisen Mass Communication Research Methods -antologian kanssani tanssiin haen (olen tosiaan valmistunut Kauhavan kirjoittajain akatemiasta KaKasta pääaineenani kielikuvat). Iloisempia uutisia on esimerkiksi se, että sain Toudaissa käymistäni lollo-opinnoista hyväksiluettua ihan järkeviä suorituksia. Paniikissa ottamani kielipolitiikan kurssi, jonka ajattelin sivuuttaa kokonaan kun ei se oikein liittynyt mihinkään, taipuikin japanin lehtorimme käsittelyssä viideksi opintopisteeksi kohtaan japanin kielen variantit. Olipa muuten mukavaa vaihtelua tämä uuden lehtorin vastaanotolla käyminen kun tilanteesta puuttui lähes tyystin kuumotteluaspekti! Olin U-sensein kanssa varsin nakayoshi ja päädyin kerran kanssaan kaljallekin, mutta silti kohtaamisemme aiheuttivat minulle kaikkea hermoiluhiestä elohiireen. Toisaalta juurikin kyseisen henkilön kuumottavuus inspiroi minua hikaroimaan kohteliasta japania (koska masokistina päätin hoitaa kaiken kommunikaatiomme siihen aikaan vielä rupuisella japanillani enkä senseille kolmen vuoden tuttavuutemme aikana yhtäkään suomen sanaa lausunut), mistä olen myöhemmin saanut kiitosta muun muassa poikaystäväni äiteeltä. Ja olihan meillä kauniitkin hetkemme kuten U-sensei ravistelemassa minua japanin puhetilaisuudessa. Mutta siis kaiken kaikkiaan mukavan mutkatonta menoa lehtorin vastaanotolla! (Vaikka minua puraisikin kesken kaiken pieni haikeuskärpänen, kun muistelin, että hollantilainen toverini Jamey sanoi tämän henkilön opettaneen häntä Leidenissä, ja siitä harhauduin muistelemaan, kuinka Jamey kantoi minut pihalle kun erehdyin yrittämään miesten onseniin.) Näin ne ajat muuttuvat. Terveisin Kahdeksas vuosi kirjoilla yliopistolla ja hivenen ehkä häpeissään.

Nyt kun olemme hetken smalltalkanneet kuivakasta koulunkäynnistäni, siirtykäämme asiaan!

Minkälainen se sun fonetiikan kurssi sit olikaan, kun oli vaikea? :D

Fonetiikkaa sisältävä. 8_D Fonetiikka ei vaan pysy mun päässä yhtään millään kielellä eikä varsinkaan japaniksi. Mikä on vähän kinkkisempi juttu kun haaveni olis joskus ennen keski-ikää japanin opettajan pätevyys Japanissa saada ja kokeessa on fonetiikan osuus, huuh. Oon fonetiikkaa englantilaisessa filologiassa, Yamagatassa sekä Toudaissa opiskellut, mut jotenkin aivoni eivät vain kykene virittymään oikealle taajuudelle. D:

En muista, mitä tästäkin fonetiikan taulukosta oli tarkotus ymmärtää.


Minkä kielen haluaisit seuraavaks oppia?

Kaikki! Mutta eniten varmaan korean, mongolin ja espanjan tässä järjestyksessä. Koreaa opiskelen aina silloin tällöin aikani kuluksi, mutta en oo siihen jaksanut samalla tavalla kuola valuen ja mielipuolisesti hohottaen panostaa kuin japaniin aikoinaan. Jollekin intensiivikurssille Koreaan olis kiva päästä, mutta alkaa tää ikä jo painaa päälle eikä taloudessanikaan oo muutamaa tonnia laittaa nyt kieliopintoihin. Niin ja sit haluan tulla paremmaksi japanissa. Musta suomen kielen ilmaus "oppia kieli" on vähän harhaanjohtava, kun aika hankala mitään kieltä on oppia kokonaan. Oon japanissa aika hyvä (saako näin sanoa kuulostamatta kusipäiseltä? :D), mutta kaikenlaista opittavaa ja kehittymisen varaa on. Latasin just kännykälleni jonkun kanji-sovelluksen junamatkojen viihdytykseksi ja huomasin, että enhän mä osaa kirjoittaa näistä enää puoliakaan. Mikä oli itselleni pienoinen järkytys, kun mun vahvuus on aina ollut lukutaito eikä kanjit oo koskaan aiheuttanut mulle mitään ylitsepääsemätöntä ahdistusta. Tässä sitä sit nöyränä poikana kertailen jotain muinaisilla japanin kursseilla opittujen merkkien kirjoittamista samalla kun luen Kawabataa japaniksi. Mutta puolustuksekseni mainittakoon, että japanilainen poikaystäväni ei hiljattain muistanut, miten kirjoitetaan aseru (焦る) ja Yamagatan virastossa virkailijat joutui tarkistamaan, mikä on eka merkki sanassa shougakukin (奨学金).

Onko sulla suunnitelmissa muuttaa pysyvästi Japaniin (noin niinkun useammaks kymmeneks vuodeks), tai osaatko nähdä ittees sellasessa tilanteessa?

Ehkä! En osaa nähdä itseäni asumassa loppuelämääni yhtään missään, koska mielestäni pysyvää elämässä on vain muutos ja muutaman viimeisen vuodenkin aikana elossani on ollut kaikenlaisia käänteitä, mutta on mulla puoli jalkaa Japanissa koko ajan enkä pidä mitenkään mahdottomana, että sinne joskus muuttaisin. Nykyisessä elämäntilanteessani se ei kyllä oo mahdollista kun haluan valmistua ja saada työkokemusta Suomessa, mutta kattellahan muutaman vuaren päästä! Toki jos saisin jonkun työtarjouksen Japanista niin olisin koneessa alta aikayksikön. Poikaystävääni en sen sijaan oo raahaamassa Suomeen vaikka tämä lempemme kaikki maailman koettelemukset kestäisikin, en näe järkevänä että se jättäis vakituisen virkansa ja tulis tänne kielitaidottomana peukaloitaan pyörittelemään kun mulla kerran on hyvä kielitaito ja ymmärrys japanilaisesta yhteiskunnasta. Lisäksi Japaniin on paljon vaikeampi palata maitojunalla kuin Suomeen varsinkin työelämän puolesta. Muutin Helsinkiin vuonna 2007 eikä silloin aatoksissani siintänyt skenaario, että seittemän vuoden kuluttua paluumuuttaisin Yamagatan ja Tokion kautta Pohojammaalle, nähtäväksi siis jää tulevat asuinpaikkani. :D Näin marraskuun kynnyksellä muhun näyttää iskeneen takautuvasti joku paluushokki, saan flashbackeja Japanista yakitori-puljujen hajusta vuorten äänettömään salamointiin ja kaipaan jopa taifuunivaroituksia ja Ishinomakin izakayoissa räkäisesti nauravia kalastajaseurueita. Tässä mielentilassani en siis ainoastaan pysty näkemään itseäni Japanissa vaan osa musta jopa hinkuu sinne, mutta ehkä tääkään ei oo pysyvä asiantila.

Ishinomaki sateen jälkeen.


Mikä Japanissa/japanilaisissa tuppaa ärsyttään eniten (jos saat luvan yleistää yhtä kansallisuutta oikein olan takaa)?

Japanissa eniten ärsyttää työkulttuuri, jossa ei vaan oo mitään järkeä. Tai siis kai siinä on järkeä omassa kontekstissaan ja ymmärrän, miksi monet asiat tehdään niin kuin ne tehdään, mutta ymmärtäminenkään ei saa mua näistä japanilaisen työelämän toimintamalleista pitämään. Työelämän vaatimukset esim. aika tehokkaasti estää sukupuolten tasa-arvon toteutumisen kun uran ja perheen yhdistäminen on tehty lähes mahdottomaksi. Toinen yhteiskunnassa itseäni kyrsivä asia on vähemmistöjen huono näkyvyys ja eläintenoikeudet. Vaikka pitää kyllä erikseen mainita, että viime aikoina näissä jutuissa on tapahtunut kehitystä. Tänä vuonna oon lukenut monta kertaa lehdestä, kuinka hylättyjen koirien lopettaminen on vähentynyt radikaalisti, hurraa! Yhtenä iltana mieltäni lämmitti Japanissa, kun televisiossa pyöri suosittu ohjelma, jossa kuuluisat juristit jakavat auliisti näkemyksiään erilaisista asioista (Japanissahan juristi on suunnilleen jumalan asemassa kun sellaiseksi päästäkseen ei riitä oikiksen käyminen vaan oikiksesta valmistuttuaan täytyy myös läpäistä kansallinen asianajotutkinto/司法試験, jonka läpipääsyprosentti oli viime vuonna 22,6% ja näistäkin onnekkaista varmaan puolet oli entisestä opinahjostani Toudaista, ja ennen kokeen uudistamista vuonna 2010 oli vuotuinen läpipääsyprosentti kokonaista 6%, mistä pääsemmekin siihen että Japanissa on juristien suhteen tiukin seula koko maailmassa ja tämä yhdistettynä kaikenlaisten auktoriteettien ja titteleiden rakastamiseen takaa mainetta ja kunniaa), ja ohjelman alussa kun lainoppineilta kysyttiin, mikä laki kaipaa Japanissa muutosta, kirjoitti leppoisa lempijuristini tauluun 同性結婚 eli samaa sukupuolta olevien avioliitto. Tuplahurraa!

Japanilaisissa ärsyttää tyypit, jotka perustelee omaa idiotismiaan tekosyyllä "Japani on saarivaltio" ja on autuaan tietämättömiä oman elinpiirinsä ulkopuolisista asioista. Pidin taannoin liekehtivän monologin, kuinka mua ärsyttää, että länkkäreitä neuvotaan olemaan ottamatta nokkiinsa japanilaisen nauramista kun se voi olla vaan japanilaisen tapa reagoida hämmentävään tilanteeseen. Tilitin, että miks kaikesta itselleen vieraasta ja erilaisesta ylipäätään pitäis näkyvästi hämmentyä ja tulin siinä tuoksinnassa julistaneeksi että sekai wa jibun ga omotteru youni dekite naindakara sa (maailma ei oo sellainen kuin itse luulee). Poikaystäväni tykästyi tähän julistukseeni niin että antoi sille nimeksi Shiiri no meigen, Siirin kuuluisa lausunto. Japanilaisten seken no me -ajattelu (mitä naapuritkin/tututkin/tuntemattomatkin/kuka tahansa ajattelee jos minä ____) on aiheuttanut paritkin mojovat parisuhderiidat, mutta tämän suhteen sekä minä että Mr. Miyagi olemme onnistuneet muovaamaan näkemyksiämme kohti kauhavalais-miyagilaista harmoniaa.

Satunnaisia ärsytyksen aiheita on esim. nettipankin puuttuminen ja siitä aiheutuva turha säätö leimoineen, huonot juustot, kylmät talot, ohuet räkäpaperit, kylmällä vedellä pesevät pyykkikoneet, ulkonäkökeskeisyys, liian suuret free size -vaatteet, maissin tunkeminen pizzaan, tupakointi sisällä, Fukushimassakin nähty yritysten ja politiikan vahva symbioosi sekä kampuksella pyöräilevät Toudain opiskelijat.

Ootko henkilökohtaisesti kohdannut enemmän seksismiä Japanissa kun vaikkapa Suomessa?

Häirintää ja ahdistelua oon kokenut enemmän Suomessa: oon joussut pakoon huohottajaa ohi Kallion kirkon, mut on uhattu raiskata junassa, haukuttu vitun huoraksi rullaportaissa, tultu puristelemaan noustessani ratikasta. Japanissa jäi kokematta jopa chikanin kosketus ruuhkajunassa. Seuraan lyöttäytyjiä tosin oli varsinkin tietyillä alueilla hyvä ettei viikottain, mutta aika nopeasti ne sai karistettua. Paitsi kauan aikaa sitten Yamagatassa joku hampaaton gyaro-o, joka jahtasi mua sadan jenin kaupassa huutaen samalla oneesan. :::::::::::::::D Mutta en siis oo ollut esim. japanilaisessa työelämässä, joten en oo päässyt kokemaan japanilaisen seksismin hienoimpia muotoja. Tossa mun bisnesjapanin koetta varten ostamassa opaskirjassakin seikkailee kaksi piirroshahmoa, joista naispuolinen hahmo pitää auki ovea ja tarjoilee teetä oikeaoppisesti sillä välin kun piirrosmies käy tiukkoja neuvotteluja harmaahapsisen pomonsa varjossa.

Suomalainen media hallitsee seksismin salat, mutta japanilaisessa mediassa oon törmännyt vielä räikeämpään seksismiin, joka paljastaa japanilaisen yhteiskunnan mätäpaiseet hyväntahtoisesti lausutuilla sutkautuksilla. Kesällä tulin laittaneeksi television päälle kun sieltä tuli ohjelma, jossa alle kouluikäiset lapsoset käy ensimmäistä kertaa yksin kylillä asioilla (Hajimete no otsukai, tää äiteen puolesta jonkun kaalin ostaminen tai kalan mummolle kiikuttaminen on Japanissa tärkeä siirtymäriitti, jota ilman lapsesta ei uskota voivan kasvaa yhteiskuntakelpoista). Ohjelman tarkoituksena on siis olla hyvänmielen ohjelma, jossa lapsukaiset tsemppailevat perijapanilaisessa vaikeuksien kautta voittoon -hengessä, mutta itselläni meinas mennä ohjelman johdosta riisit väärään kurkkuun, kun kertojan kommentit osui suoraan trollaantumissuoneen. Joku ehkä 4-vuotias tyttö ja vuoden nuorempi poika oli lähetetty hakemaan perunaa toiselta puolelta kylää. Matkalla tyttö pysähtyi poimimaan kukkia ja poika ihailemaan kaivinkonetta ja kertoja tähän kommentoi että sasuga onnanoko/otokonoko da ne (onhan hän sentään tyttö/poika), mikä oli jo lievästi trollaannuttavaa. (En siis vastusta kukkia enkä kaivinkoneita, mutta vastustan niiden turhaa sukupuolittamista kun itseänikin on kiinnostaneet molemmat.) Varsinaiseen ragequit-moodiin pääsin, kun nämä lapsoset eivät tienneet, mihin seuraavaksi pitää mennä, ja tytön sanoessa pojalle että päätä sä tokaisi kertoja lempeän lämpimästi, että tällaisina hetkinähän sen kuuluu olla mies joka päättää. HUH HUH. Kertojakääkän viesti tälle 4-vuotiaalle tytölle siis on, että jos et oo varma niin anna kun mies päättää. Kertoja tais vieläpä käyttää tässä kohtaa sanaa yappari, jolla on tässä sellanen nyanssi että kyllähän sä flikka yritit mutta kyllähän se tiedettiin ettei siitä mitään tuu niin annas kun mies näyttää. HUH HUH. Ja sit Japanissa vielä mietitään, miksi poliittisissa päättäjissä on niin vähän naisia.

Sit oli vielä kysymyksiä japanin murteisiin liittyen, mutta palaan niihin vielä myöhemmin omassa postauksessaan kunhan olen jälleen kasannut itseni Hajimete no otsukai -jakson muistelemisen aiheuttamasta kuohunnasta. :D

Ishinomaki muuten vaan.

sunnuntai 26. lokakuuta 2014

Vastauksia: sono ni

Tässä osassa joristaan lähinnä korealaisista Japanissa! Kuvat eivät liity tapauksiin.

Tunnetko ketään japanilaista, joka olisi rasisti? Viittaan lähinnä näihin ulkomaalaisvastaisiin mielenosoituksiin, jossa tyypeillä on kyltit että korealaiset ja kiinalaiset pois maasta. Onko nää tyypit vähän niinkö perussuomalaisia?

En tunne ketään japanilaista joka ainakaan avoimesti olis rasisti, koska mulle se on sen verran suuri dealbreaker etten halua vapaaehtoisesti kaveerata näiden hienojen ajattelijoiden kanssa. Poikaystäväni sen sijaan on raportoinut mulle useammankin kerran varsin epämiellyttävistä kahvipöytäkeskusteluista, joten korealais- ja kiinalaisvastaisuus elää ja voi hyvin. Tilanne on tässä viime vuosien aikana lähinnä pahentunut, ja esim. korealaisiin ravintoloihin kohdistuva ilkivalta on lisääntynyt. Harva se päivä joku iso kiho ottaa jossain täysin asiaan liittymättömässä tilanteessa kantaa siihen, oliko vai eikö ollut Japanissa lohtunaisia toisessa maailmansodassa. Japanin yleisradion uus pääjohtaja päätti mesota tästä virkaanastujaispuheessaan, vaikka on jäävi ottamaan poliittisesti kantaa mihinkään???

Tossa kesällä Japanin ykkösuutinen oli tää kunnallispoliitikko, joka jäi kiinni käytyään verorahoilla onsen-lomalla 195 kertaa ja veti sit sekavat itkupotkuraivarit kesken lehdistötilaisuutensa. Internetissä päätettiin, että kääpä on varmasti zainichi-korealainen, koska se asui Nishinomiyassa ja peitti vesilasinsa kädellään ottaessaan kulauksen (Koreassa alkoholit juodaan piilossa mutta vettä ei) ja tapauksen youtube-videot täyttyi korealaisia halventavista kommenteista. Korean laivaturman jälkeen pääni oli räjähtää, kun Meiji-keisarin karsea äärioikeistolainen lapsenlapsenlapsenlapsi Takeda Tsuneyasu vaahtosi televisiossa, kuinka laivan kapteenin kommentti siitä, kuinka tämän päähän ei mahtunut tilanteessa muuta kuin halu selviytyä, saa varmasti ymmärrystä länsimaissa (joihin Korea tässä tilanteessa ilmeisesti luettiin) mutta ei todellakaan japanilaisten sydämissä, japanilainen jalo sielu kun ei voi tällaista itsekyyttä ymmärtää. Kommentti siis keisarisuvun vesalta, jonka sukulaismies armeijoineen on käynyt ympäri Aasiaa riehumassa. Samoihin aikoihin kotimaan uutisissa oli tarjolla mm. lukiolaistyttö, joka murhasi kaverinsa koska halusi tietää, miltä tappaminen tuntuu, että se siitä jalosta japanilaisesta sielusta. Japanissa on tosin yleistä nähdä kaikki rikokset zainichi-korealaisten tekeminä vähän samaan tapaan kuin Suomessa raiskaajan uskotaan olevan aina ulkomaalainen. Lisäksi zainichi-korealaisiin liittyy vahva yakuza-maine. Muslimit on Euroopassa kaikki terroristeja ja korealaiset Japanissa yakuzoja. Tässä äsken mainitussa keskusteluohjelmassa muuten äänestettiin samassa jaksossa, ovatko panelistit tyytyväisiä Ban Ki-Moonin toimintaan YK:n pääsihteerinä. Kaks vasemmistorouvaa oli tyytyväisiä. Lopuille Banin aikaansaamattomuus oli ongelma. Ei suinkaan hänen korealaisuutensa. (Kyseinen keskusteluohjelma on muuten Yomiurin karsea Takajin no Sokomade itte iinkai, sitä katsoessa jää homo- ja kannabisiltojen trollipeikot kauas taakse.)

En oo perehtynyt asiaan sen tarkemmin minkään tutkimuksen kautta, joten vähän mutu-hengessä tämän nyt heitän, mutta mä itse ainakin näen kiinalais- ja korealaisvastaisessa retoriikassa yhteyksiä nihonjinroniin (japanilaisten japanilaisista tekemä huuhaa-tutkimus, jonka tarkoituksena on eksotisoida Japania ja esittää japanilainen kulttuuri jotenkin kaikista muista poikkeavana ja japanilaiset uniikkina rotuna). Varsinkin tämän herra Takedan jorinat on välillä kuin suoraan nihonjinronin kultakaudelta japanilaisine sieluineen. Persujen kanssa yhtymäkohtia on varmaan ainakin halu kääntyä sisäänpäin ja palata johonkin ihmeelliseen puhtaaseen kulttuuriin. Toki rasistien riveistä löytyy kaikenkarvaista sakkia. On 2chan-hikikomoreja ja keisarin jumaluuden palauttamisesta haaveilevia vanhoja patuja. Mutta argumentit ei yleensä liity pelkästään siihen, että korealaiset vie meidän rahat/naiset/marjat, vaan korealaiset nähdään jotenkin likaisina. Lisäksi toisen maailmansodan tapahtumat ja niistä vaikeneminen on vahvasti mukana menossa. Toki japanilaisvastaisuus vuorostaan kukoistaa Kiinassa ja Koreassa, joten mitään ihan yksipuolista toimintaa tää ei ole, mutta en osaa lukea kiinalaisia ja korealaisia lähteitä, niin en uskalla sen kummemmin ottaa kantaa. Japanin televisiossa on joskus näytetty, kuinka korealaislapsosille opetetaan Japani-vihaa jo ala-asteella, mutta kun konteksti on tosiaan Japanin televisio niin en tiedä, oliko se propagandaa propagandasta.



Tiiätkö millaset oikeudet kuuroilla ja mykillä ja muilla vammaisilla on Japanissa? Näkyykö heitä koskevia asioita yhtään normielämässä? Rampit kauppoihin portaiden vieressä, pyörätuolipaikka leffateatterissa, pistekirjoitusta ruokapaketeissa yms.

Huonot. Meininki oli pitkään samanlainen kuin Suomessa ennen vanhaan, eli vammaiset piilotettiin jonnekin peräkammariin, ja vaikka niistä ajoista on toki tultu eteenpäin niin aika kaukana ollaan vielä ideaalitilanteesta. Tuettuja asumismuotoja on Japanissa hyvin vähän, joten jos ei pärjää kokonaan omillaan, on itsenäistyminen vaikeaa. Japanissahan ei siis oikeastaan oo sosiaaliturvaa. Mun Toudain asuntolan siivoojat oli kaikki kehitysvammaisia, mikä oli jees. Liikuntarajoitteisille Tokio on aika paska kaupunki, monilla juna-asemilla ei oo edes hissiä. Pistekirjoitukseen en muista törmänneeni kuin asemilla. Näkövammaisia varten on asemilla myös keltaiset korokkeet laitureilla. Kaiken kaikkiaan vammaisia ihmisiä näkee katukuvassa vielä harmillisen vähän. Jokunen aika sitten oli lehdessä juttu kehitysvammaisesta pojasta, joka kävi olikohan se kerran viikossa oppitunneilla ns. normaalissa luokassa. Koulun rehtori oli sitten päättänyt, että luokasta pitää ottaa kaksi luokkakuvaa niin, että toisessa ei näy tätä kehitysvammaista poikaa.

Miten japanilaiset suhtautuvat esimerkiksi menestyneisiin julkisuuden henkilöihin, joilla on japanilais-korealainen tausta? Vaikuttaako se, että henkilön toinen vanhempi on korealainen, hänen itsensä saamaan kohteluun?

Mulla ei nyt tähän hätään tuu muita zainichi-korealaisia julkkiksia mieleen kuin Wada Akiko. :D Jolla vihamiehiä piisaa. Kyseessä on siis melko rääväsuinen naishenkilö sekä iskelmälaulaja, joka on ottanut Japanin kansalaisuuden. Moni vihaa Akko-sania koska se ei persoonaltaan ja ulkonäöltään sovi japanilaiseen naisihanteeseen (tai siis tyypit ynisee, kuinka Akko-san on "erasou" eli kuvittelee itsestään liikoja, mutta tulee kyllä mieleen sata ja yks miesjulkkista, jotka käyttäytyy vähintään yhtä erasou mutta ei saa samanlaista paskaa niskaansa), mutta lyhyen hatethread-googlailun tuloksena löytyi kyllä aika monta kommenttia, joissa nostettiin esille nimenomaan Akko-sanin korealainen tausta ja käytettiin sen korealaista syntymänimeä oikein alleviivaten. Laitetaas Akko-sanin humppaa tähän väliin. :D



Mutta siis. Kyllä se japanilais-korealainen tausta toisinaan vaikuttaa ja nimenomaan negatiivisesti. Nyt kun muistiani oikein pinnistän, niin puoliksi korealaisista julkisuuden henkilöistä muistui mieleeni Miyavi! Ja kun vähän googlasin, niin aihetta kommentoitiin tyyliin että cooleja biisejä vaikka onkin korealainen. Että semmonen meriitti se.

Ja vaikka tämä olikin tällanen rageilupostaus niin loppudisclaimerina mainittakoon, että japanilainen poikaystäväni on lempihenkilöni maailmassa koska se on niin aidosti avoin kaikenlaisille itselleen vieraillekin jutuille ja muutkin japanilaiset toverini ovat mainioita kuomia, joten ei tää korealaisten vihaaminen todellakaan oo mikään jokaisen japanilaisen perustarve tahi harrastus.

Lopuksi haikeita kukkia sekä nyyhkybiisi, jota olen obsessoinut viime päivät.



Sayonara to te wo futta nanimo nai hibi e to, soredemo kimi no koe ga yobu hou e mune wo hazumasete sa, isso ue mo shita mo nakushite tokeatte ikou ze. Yhyyyy. Kenties eloni olisi yksinkertaisempaa, mikäli olisin keskittänyt opintoni sekä romantilliset toilailuni esim. Lapualle. Mutta näillä mennähän! Niin ja voinko tässä kohtaa vielä kertoa, kuinka yksi lempisanoistani japanin kielessä on sa. Jolla ei oo edes mitään varsinaista suomeksi kääntyvää merkitystä kun se on lähinnä you know -tyyppinen painotus-/täytesana, mutta toisinaan yksi oikein asemoitu sa voi viedä lauseen ja sen rytmin aivan toisiin sfääreihin. Niin kun vaikka tässä nimenomaisessa kappaleessa. Ja sit kun sen kaverina lauseen lopussa on vielä ze, sieluni liekehtivässä pikarissa roihuaa.

torstai 23. lokakuuta 2014

Vastauksia: sono ichi

Ajattelin vastata noihin taannoisen kysymyspostauksen kysymyksiin, mutta tästä ensimmäisestä vastauksesta tuli jo niin pitkä, että taidan jakaa tämän kahteen erilliseen postaukseen.

Ensin viime aikojen kuulumiset: oon koukussa sekä How to Get Away With Murderiin että Are You the One'in ja kumpikin on roskaa. Kenties yritän näillä paeta ensi viikolla alkavaa graduseminaaria ja muita elämäni realiteetteja. Kävin St. Vincentin keikalla. Ei muita kuulumisia.

Kamakura, Kanagawa.


PS. Kuvan viimeisiään vetelevä kukka on japaniksi nimeltään higanbana ja viime aikoina oon jotenkin erityisen mieltynyt siihen koska se kukkii syksyllä ja symboloi Japanissa sekä kuolemaa että jälleennäkemistä ja nää viimeiset kolme syksyä elämässäni on olleet yhtä lähtemistä ja saapumista.

Käymisen arvoisia paikkoja matkaillessa Japanin pääsaarella? Kiinnostaisi erityisesti Kansain, Kantoun ja Touhokun alueella sellaiset paikat, joissa turistina ei normaalisti ehkä tulisi käytyä.

Äää apua! Riippuu varmaan siitä, mitä haluaa nähdä. Mä tykkään käydä ihastelemassa vuoria ja vesiputouksia, koska sähköjohtoja ja liukuhihnasushia ja ruuhkajunia ja muita Japani-kliseitä tuli tuutin täydeltä arkisessa aherruksessani, mutta jos Japani olis mulle vähemmän tuttu niin sitten fiilistelisin varmaan ihan täysillä jokaista lyhtypylvästäkin (mitä toki sille päälle sattuessani teinkin). Kaikkialla Japanissa on joku oma pieni juttunsa ja viehätyksensä. Itselleni ainoa suoranainen vikarasti oli Yamanaka-ko (yks Fuji-vuoren järvistä Yamanashissa) viime syksynä kun siellä oli niitä ankkapaatteja sata kappaletta kellumassa, mutta siitäkin selvittiin kun paettiin poikaystävän kanssa vuokraamaamme vuoristomökkiin juomaan biirua ja katsomaan animea.

Kansaista tiedän lähinnä ne pakolliset mestat arashiyamoineen ja kiyomizuderoineen, joten en ehkä oo paras mitään suosituksia antamaan. Kansaissa mua kuumottelis etenkin mennä Hyougoon katsomaan Takarazuka-nimistä naisten teatteriryhmää. Tokiossa vähemmän koluttuja mutta ihan kivoja paikkoja on esmes Kagurazaka Shinjukussa ja Ningyouchou Nihonbashissa. Nihonbashissa on on myös Japanin eka tavaratalo Mitsukoshi, jonka edessä kävin fiilistelemässä 1920-luvun japanilaisnaisten vallankumouksellista meininkiä lukaistuani Tanizakin Naomin. Kämäisiä love hotel -kujia kaipaaville on esim. Shinsen Shibuyan aseman kupeessa. Iidabashin seutu Chiyodassa on mainio paikka keväiseen käveleskelyyn. Henk. koht. inhokkipaikkani Tokiossa ovat Harajuku sekä Shinjukun aseman ympäristö (vaikka kaks kuukautta Seinäjoella onkin tehnyt tehtävänsä ja huomaan kaipaavani jopa Takeshita-dooria sateella), joten voi kyllä olla, ettei makuni osu yksiin enemmistön kanssa. :D Kantoussa mun lempparipaikat on Enoshima ja Kamakura Kanagawassa. Kumpainenkaan ei todellakaan oo mitään piiloteltuja helmiä, vaan niissä käy kyllä jatkuva japanilaisten kuhina, mutta ihmeen harva näyttää sisällyttävän ne Tokion-reissuunsa.

Touhoku sen sijaan. Myönnän, että en enää varmaan edes kykene alueen objektiiviseen tarkasteluun. Olen siellä kaikenlaisia muistoja luonut ja aika on ne vieläpä kullannut. Tendoun pelihallikin muuttuu käymisen arvoiseksi huippukohteeksi kun siellä on käynyt poikaystävän kanssa lollottelemassa. Kaikilla Japanin-kävijöillä lienee omat lempipaikkansa. Monille se on neonvaloissa kylpevä Tokio, joillekin mystinen Kioto. Itselleni se on komia Touhoku. Touhokussa parasta on ympäröivät maisemat ja mummojen pitämät soba-mestat vuorilla. Touhokussa aika vähän käy ei-japanilaisia turisteja vielä, joten oikeastaan koko Touhoku kokonaisuudessaan on paikka, jossa turistina ei ehkä normaalisti tulisi käytyä. Armaassa Yamagatassa huikeita maisemia tarjoaa esimerkiksi Dewa Sanzanin kolme pyhää vuorta, Yamadera sekä Zaou. Zaou on tosin säätilaltaan epäluotettava vuori, kirjoitin sieltä postauksenkin vanhaan blogiini vuonna kuukkeli. Aomorin, Iwaten ja Miyagin muodostama Sanrikun rannikko on sekin komiaa seutua. Kurikomayaman maisemissa Miyagin, Iwaten ja Akitan rajalla autoilu vei minut aivovaurioon. Matsushiman saaristossa oon käynyt ainakin kymmenen kertaa erinäisillä asioilla ja ohikulkumatkoilla ja käyn mielelläni vielä toisetkin kymmenen. Akitan Kantou matsuri elokuussa oli parasta ikinä. Jos jotain mahdollisiman vähäturistisia kohteita pitää mainita, niin Iwaten Ryuusendoun tippukiviluolassa ja Akitan vesihöyryä puskevassa Oyasukyoun rotkossa ei ollut minun ja eliittikumppanini lisäksi ristinsielua. Touhokussa ilman autoa matkailu tosin vaatii jonkin verran säätämistä, koska bussi- ja junavuoroja ei oo aina tarjolla samaan tapaan kuin Tokion seudulla. Jos haluaa vain pikaisesti käydä tsekkaamassa vuoria ja palata illaksi Tokioon, Tochigin Nikkou on varteenotettava päiväkohde, joskin se on myös aikamoinen turistirysä.

Oyasukyou, Akita.


Paras onsen? Plussaa, jos on Tokion tai Osakan läheisyydessä.

Mä oon käynyt onsenissa vain Touhokussa kun siellä pulputtaa kuuma lähde joka niemessä ja notkelmassa. Puitteiltaan praimein on varmaan Yamagatan Ginzan Onsen. Yamagatassa asuessani kävin lähinnä Zaoulla opiskelijabudjettiin sopivassa 200 jenin tönössä, jossa ei ollut edes saippuaa, mutta siellä oli kuitenkin ulkoilma-allas näkymällä lumisille vuorille, mikä oli enemmän kuin tarpeeksi. Onsen ei oo onsen ilman kunnon rotenburoa. Sendain laitamilla sijaitsee kiva Akiun onsen-alue. Tokion alueella en oo koskaan käynyt pulikoimassa, mutta Hakone Kanagawassa on ainakin maankuulu onsen-kaupunki ja helposti lähestyttävissä Tokiosta käsin.

Kamakura


Mikä on suosikki japanilainen satusi?

Mimi-nashi Houichi koska tykkään sen elokuvaversiosta Kaidanissa. :D Biwan soittelu ja Heike-klaanin kummittelu on aina jees.

Suosikki umaibou-maku?

Shokkipaljastus: en tykkää niistä yhdestäkään. :D

torstai 16. lokakuuta 2014

Post-Toudai



Kaikki on hyvin. Näin virkkoi oppiaineemme professori, kun lähestyin häntä yön pimeydessä erinäisiä kauhuskenaarioitani sisältävän sähköpostin välityksellä. :'D Professoreilla on kaikenlaista tietoa, ehkä tämäkin tieto pitää siis paikkaansa. Vedän syvään henkeä ja koitan relata. Vuodet omillani Japanissa ovat toki kasvattaneet relaajan ja asioiden lutviutumiseen luottajan kykyjäni, mutta lähtötilanne oli sen verran kriittinen että vielä on matkaa seesteiseen mielenmaisemaan.

Erinäiset henkilöt ovat toisinaan minulle tilttailleet, kun mulla on taipumusta tuskailla kuinka asia x meni ihan paskasti ja sitten kun vedotaan että mutta sanoithan sä noin myös asiasta y joka menikin ihan täydellisesti niin totean että eiku tällä kertaa iha oikiasti. Tiedoksenne, olen tehnyt sen taas. Koko vuoden vuoroin itkin ja vuoroin lollasin heikkoa menestystäni Toudaissa, mutta pari päivää sitten postissa tuli todistus, jossa kaikkien paitsi yhden kurssin arvosanaksi oli laitettu A. Se yksi poikkeus oli fonetiikan kurssi, jonka kokeessa tyrin niin että mailasin heti HY:n vaihtokordinaattorille ja kysyin, ei kai mua eroteta vaihto-ohjelmasta kun taisin just saada kurssista hylätyn. En tosiaan käynyt hakemassa syyslukukauden arvosanoja Japanissa ollessani, koska en halunnut nähdä sitä mielikuvieni hylättyä paperilla. Nyt vihdoin paperiin katsahtaessani tämä fonetiikan arvosana oli B. Ehkä oonkin sekoitus idioottia ja älykästä ja hikaria ja laiskamatoa just sopivassa suhteessa. :D

Toudai ei siis lopulta ollutkaan niin suuri katastrofi kuin annoin itseni ymmärtää. Puhuin japania tiukoissa paikoissa ja lausuin ääneen kabuki-näytelmää. Muistan jopa, että Sugawara denjun tokan osan vipassa näytöksessä sanotaan nakeba koso wakare wo isoge tori no ne no kikoenu sato no akatsuki mo gana. En kuitenkaan oo kamalan tyytyväinen Toudain toimintaan vaihtariasioissa. Mun sensei oli sotkeentunut jokaiseen soppaan ja yhdistykseen ja komiteaan niin että siihen oli lähes mahdotonta saada yhteyttä, mikä vaikutti suoraan mun kursseihin koska vaihtarina en voinut rekisteröidä kursseja netissä vaan tarvitsin sensein leiman hikiseen paperiin. Kyseinen sensei oli jo talvella luvannut, että voin osallistua mongolin tunnille, mutta sain leiman vasta 15 minuuttia ennen rekisteröimisajan umpeutumista, ja kun kansliasta paperia palauttaessani sanottiin, ettei mun statuksella voi osallistua mongolin kurssille (jolla olin siis jo ehtinyt käymään kolme viikkoa), oli jo liian myöhäistä ottaa mitään kurssia tilalle. Sensei itsessään oli jees tyyppi, mutta söihän se miestä, että sitä sai metsästää yhtä epätoivoisesti ku tryffeliä Kauhavalta. Onneksi keväällä kabuki-kurssin sensei otti minut suosioonsa niin, että vuokseen suostuin jopa syömään simpukkaa.

Toudaissa oli vaikeaa tutustua tyyppeihin kurssien ulkopuolella, koska graduate schoolissa kaikilla oli kiirus. Tuutorinikin oli nuori gentlemanni, joka kävi töissä neljänä päivänä viikossa ja työsti siinä sivussa väitöskirjaansa, niin en viitsinyt haaskata kallista aikaansa ehdottelemalla rajuja karaokeiltamia. Yamagatassa saatoin pyöräillä tovereideni kanssa koulusta auringonlaskuun ja jäädä sille tielle, mutta Tokiossa kaikilla on omat junalinjansa ja kuvionsa. Myönnettäköön kuitenkin, etten itsekään ollut kovin aktiivisesti kenenkään kanssa kaveeraamassa, kun painuin kaikilla lomilla ja usein myös viikonloppuisin eliittikumppanini nurkkiin Touhokuun. Ja olihan mulla aina Miyagissa poikaystäväni äitee ja pari koiraa seuranani. :D

Tähän väliin vaikka vanha selfie kun aihe vaihtuu ja kuvat loppuu kesken.



Ristuksen ruma viritelmä never forget.

Tämä vipa asiani ei liity mihinkään mitenkään, mutta kansalaisopistoon hupimateriaalia kollatessani tuli vastaan tämmöinen kiva video, jossa edustaja jokaisesta Japanin 47 prefektuurista sanoo lauseen O-uchi wifi tte tottemo hayainda yo, kaiteki dakara tsunagete mite ne (koti-wifi on tosi nopea, kokeile sitä koska se on näppärä käyttää) oman alueensa murteella.



En kestä kun farkkupaitainen miyagilaishenkilö ja sen o-uchi wifi wa eragu hayaitcha, kaiteki dagara tsunagete mite keyo kohdassa 03:55 on niin liikkis ja kotoisa, Tokiossa aina kaipasin miyagilaisten hidasta ja suomalaiseen psyykeen sopivaa puherytmiä. Käytän itekin touhokulaisia murteellisuuksia niinku kero, besa, dabega ja soinnittomien konsonanttien lausuminen soinnillisena poikaystävän kanssa kommunikoidassa. :D Toinen lempimurrealueeni on Kouchi, josta antaa näytteen raitapaitainen tyttö kohdassa 01:55. Koska mulla on tylsää, tässäpä vielä lista kaikista esiintymisjärjestyksessä mikäli joku prefektuurien kanjeihin perehtymätön on jostain syystä Japanin murteista kiinnostunut: Tokio, Akita, Kumamoto, Shizuoka, Tokushima, Fukushima, Kagoshima, Aichi, Tottori, Kioto, Tochigi, Ishikawa, Toyama, Okayama, Chiba, Hokkaido, Mie, Gifu, Shimane, Nara, Kouchi, Kanagawa, Aomori, Ooita, Gunma, Ehime, Yamaguchi, Oosaka, Ibaraki, Niigata, Miyazaki, Yamanashi, Kagawa, Nagasaki, Yamagata, Wakayama, Fukuoka, Fukui, Saitama, Okinawa, Hyougo, Saga, Miyagi, Shiga, Nagano, Hiroshima, Iwate. Näin. :D Japanin televisiotarjonnan perusteella voi syntyä kuva, että Kansai olis ainoa murrealue Japanissa, mutta näinhän ei oo, vaan vuoristoisuuden ja eristäytyneen historian ansiosta murteita on joka lähtöön pienelläkin pläntillä.

Vilaaskaa myös toi aikaisempi postaukseni onegaishimasu! D: Kysymyksen ei tarvi olla edes Japani-aiheinen, vaikka Japani-aiheisiin asioihin haluan tässä blogissani toki keskittyä kun mulla ei oo lifestylea jota esitellä. Sikäli mikäli siellä on vielä joku näitä Seinäjoen yössä väkerrettyjä jorinoitani lukemassa. Lupaan mennä taas jossain vaiheessa Japaniin, älkää jättäkö mua ihan vielä. D:

PS. Ikivanhoissa kuvituskuvissa puisto Mitakassa, blogissa sata kertaa esiintynyt poikaystävän käsi (on sillä naamakin, vannon) ja loittoneva Shinjuku.

keskiviikko 8. lokakuuta 2014

Kysymyspostaus!

Kuvituksena pari vanhaa kuvaa tienpäältä jostain Miyagin ja Yamagatan rajalta.

Oon ollut Suomessa nyt vähän yli kuukauden. Helsinki-Vantaan vessassa oksetti kaikki ja olin valmis hyppäämään seuraavalle paluulennolle (meininki oli muuten sama kun ekaa kertaa saavuin Naritaan), mutta sittemmin oon säästynyt suuremmilta flippailuilta. Gradu roikkuu yhä homeisena käpynä elämäni jalokuusessa. Mulla on jonkinlainen graduaihe, mutta se on huono ja tieteelliseltä arvoltaan olematon. Pian alkaa laitoksen seminaari, jonne en todellakaan halua mennä, koska edustan laitoksen vähä-älyistä vähemmistöä enkä oo näiden vuosien aikana vieläkään oppinut, mitä yliopistossa ylipäätään kuuluu tehdä. Akateeminen tulevaisuuteni on niinsanotusti 前途多難, edessä lukuisat vaikeudet. Kukaan tuskin yömyssyä korkatessaan miettii, kuinka paska se Shiiri-sanin tutkimussuunnitelma olikaan, mutta oon siltikin kehittänyt aikamoiset henkiset paineet seminaaritapaamisista.

Paskuudesta ja paineista huolimatta oon päättänyt palauttaa gradun ensi kesään mennessä. Vuosi menee tosin lopulta nopeasti. Siitä on jo kolme vuotta, kun meikämatami porhalsi Yamagataan. Kaksi vuotta siitä, kun käytiin poikaystävän kanssa Ghibli-museossa ennen paluutani Suomeen. Käveltiin tienviertä loppukesän iltahämärässä. Jossain soitti katuorkesteri. Poikettiin conbiniin, jossa nostin japanilaisen tilini tyhjäksi ja ostin mehua laukussani yli tuhat euroa käteistä.

Mutta! Koska olen ilmeisen kykenemätön tekemään mitään yhteenvetopostausta (Japanissa oli mukavaa ja Toudaissa paskaa) ja kaikki sanomisen arvoinen tuntuu muutenkin jääneen jonnekin rivien väliin, ajattelinkin lainata lukijoideni aikaa ja tehdä tästä kysymyspostauksen! Mikäli tässä blogiurani aikana on jäänyt jokin asia epäselväksi tai olet muuten vain utelias kuoma, on tullut aika vapaamuotoisen tiedustelun. Musta on kiva kirjoittaa varsinkin erilaisista Japani-aiheista, mutta oon huono keksimään jutunjuurta. Siispä auttakaa toveria hädässä! Vastaan kaikkiin asiallisiin kysymyksiin omassa postauksessaan kunhan akateemisessa itsesäälissä rypemiseltäni kerkiän.

Rauha ja ulos!

lauantai 13. syyskuuta 2014

Wild staryu fainted!

Ensimmäiset japanin tunnit on pidetty (opettaminen on kivaa mutta jännää puuhaa, ja japaniin liittyen olis niin paljon kaikkea mielenkiintoista kerrottavaa että meen kielitieteelliseen psykomoodiin ja unohdan, että kaikki eivät välttämättä ole samanlaisia hikareita kuin meitsi) (kakkoskurssillani on muuten vielä tilaa, sielläkin opiskellaan/kerrataan iiihan alkeita, joten kanssapohojalaaseni tulukaa sinne!), Citymarketissa sukkahousut koirankarvoissa asioitu ja jokaisen lifestyle-matkabloggaajan unelmakohteessa Kauhavallakin piipahdettu. Öiset kesäajelut vuorille on jälleen muuttuneet kuuden tunnin aikaeroksi ja eläinhymiötrollailuksi whatsapissa. Tietoisuuteeni ovat tulleet Jari Sillanpään uusi hitti ja Putin-smetanat. Himoitsen kuivattua kalmaria ja shiritoria samaan tapaan kuin Japanissa iskee välillä hillitön kaipuu piimän ja mölökyn äärelle.

Luokan edessä ohayou gozaimasu, konnichiwa, konbanwaa hokiessani muistui mieleeni tää japanilaisen lempihumoristiryhmäni iänkaiken vanha sketsi amerikkalaisesta japanin tunnista:


:----------------------------------------------D

Tässäpä samainen Raamens-ryhmä johdattaa katsojat sushin maailmaan. Ken väittää että japanilaiset ei tunne itseironian muotoja on väärässä.


Siitä on aika monta vuotta aikaa, kun oon viimeksi asunut lakeurella. Pyöräillessä tuoksuu koulujen ensimmäiset viikot: kuihtuneet horsmat ja tienpientareen sienet ja savupiiput ja viilenevä syksy. Maailman tutuin haju. Toki nyt ei tarvitse olla mettässä suunnistuskartta kädessä möyrimässä tai pesäpallokentällä kengällä maahan piirtelemässä. Jonkin verran oon siis tässä elämässäni mennyt etiäpäin. Viestini heille, jotka tälläkin hetkellä kauhavalaisella takakentällä aikaansa haaskaavat on seuraava: siältäki pääsöö pois suurehe maailmaha! Paluumasistelukin on jäänyt odotettua vähäisemmäksi. Enhän mä tänne oo jäädäkseni tullut kuitenkaan. Japani-jalaka vipattaa tuttuun tahtiin. Ensin pitää kylläkin laittaa gradu tulille.

Istun tuolilla ja ajelen pyörällä. Maallisessa eksistenssissäni ei tapahdu mitään bloggaamisen arvoista. On siis aika kuunnella menneisyyden lehtien havinaa!

Näistä kuvista on aikaa vähän yli pari viikkoa, mutta jotenkin ne tuntuu ihan toiselta elämältä. Tuntuu hullulta, että kaks viikkoa sitten mä asuin vielä Miyagissa. Tää asuinmaan vaihtaminen kerran vuodessa tuo eloon pienen scifi-sivumaun kun meen sekaisin että oliko ne kaikki näkemäni paikat ja päivät varmasti mun elämässä vai jonkun toisen ja mikä oli totta ja mikä unta.

Kävin poikaystävän kanssa merellä kalassa. Se tuskin oli unta sillä otin aika monta kuvaa. Matkalla oli ihmisiä rannalla ja uimassa. Kenties normaali näky missä tahansa muualla meren äärellä, mutta Miyagissa tämä oli ensimmäinen kesä tsunamin jälkeen kun veteen saattoi mennä pulikoimaan ilman suurta psykologista kamppailua. Kaikkia aaltoihin kadonneita ruumiita ei oo vieläkään löydetty ja parakkikylät seisoo yhä hievahtamatta, mutta aika kuluu ja elämä jatkuu. Istuttiin aallonmurtajalla iltapäivästä auringonlaskuun heittelemässä onkea. Kalaa ei tullut. Seurattiin uivaa meduusaa vanhojen aikojen kunniaksi. Poikaystäväni tutkimusaihe yliopistossa oli meduusan dna, joten meduusat olivat joskus vahvasti läsnä arjessamme. Joululomalla hengailin yksin poikaystävän huoneessa ja katselin ipadin ruudulta, kuinka se leikkeli meduusaa labrassa aamuyöllä. Lukiossa obsessoin japanilaisesta bändistä, jonka fanclubin nimi oli Kurage (meduusat). Ehkä tämä oli jonkinlainen enne. Joka tapauksessa olen iloinen, että meduusat ovat nyt taakse jäänyttä aikaa enkä joudu enää kilpailemaan huomiosta niiden kanssa. :D Edessä ovat uudet uljaat ajat.