Sivut

torstai 30. tammikuuta 2014

春よ、来い


Lukukauden viimeisen koulupäivän jälkeen kun asuntolan pihamaata saapastelin ja katseeni maasta kohotin niin mitä silimäni näkivätkään: yksinäinen ume-/japaninaprikoosipuu ilmikukassa! Iltaisin henki huuruaa kun pesen hampaita peilin edessä, mutta ylihuomenna on helmikuu ja kevät hiipii jo vaivihkaa puihin ja jos en oo varuillani niin ehkä jopa rintahani. Vaikka koulunkäyntini olikin syyslukukauden osalta melkoinen floppi, minkä vuoksi olen tässä jokusen hetken viettänyt itsesäälin lautehilla saunoen. Kakkoslukukaudella mä tsemppaan! Mikäli Toudai ei passita mua takaisin sinne mistä tulinkin koska oon liian vähä-älyinen. (T_T;) Kondo koso (=ensi kerralla/tällä kerralla todellakin) ja muita kuuluisia viimeisiä sanoja.

Tänään kun sateen jälkeen viipotin kauppaan ostamaan tofua ja seesamiöljyä niin märässä betonikaupungissa tuoksahti melkein toukokuu. Ja mikroillallis-okawaani (tahmaisesta riisilajikkeesta ja sekalaisista lisukkeista valmistettu ruokalaji, omassani oli lähinnä takenoko-bambunversoja koska olen paitsi hiiri niin myös panda) koristi pieni kalapuristeesta taiteiltu umen kukka.


Japanilainen ruokaestetiikka saa tipan linssiini. ;___;

Pientä haikeuttakin on jo aistittavissa, sillä kevät on täällä hajaantumisen aikaa. Huhtikuu merkitsee Japanissa uuden lukuvuoden alkua, ja kevään tultua koulusta valmistuneet katoaa kukin omaan suuntaansa siinä samassa silmänräpäyksessä jossa kevätmyrsky ravistaa sakurankukat puusta. Tällä kertaa asia liippaa itseäni likeltä, sillä armas poikaystäväni valmistuu maisteriksi. Suhteemme laatuun tämä tuskin (fingers crossed) suuresti vaikuttaa, sillä se on jo valmiiksi kaukolaatuinen (tosin näyttää pahasti siltä, että tyypin ensimmäiset kolme vuotta valtion leivissä kuluvat kaukana Miyagin Kesennumassa, joka tuhoutui tsunamissa niin pahoin ettei junat kulje sinne vieläkään, mutta sen verran olen elosta oppinut, että aika on vaan aikaa ja välimatka välimatkaa ja jos niihin ei pysty suhtautumaan tietyllä tyyneyden ja uteliaisuuden ja lollahtelun sekamelskalla niin sitten ei ole muiden kansallisuuksien kanssa heilasteleminen tai muutenkaan kamalasti kotoaan poistuminen.) Mutta ne sen labralaiset! Oon kovin tykästynyt labralaisiinsa, etenkin viime aikoina kun puhuin boifurendoni kanssa facetimessa mihin kellonaikaan tahansa niin se on aina labrassa paahtamassa graduaan ja niin on muutkin labralaiset, joten saan heidän läsnäolonsa ja kuorsauksensa ja kommenttinsa ja lentosuudelmansa kaupan päälle.


Asiasta kukkaruukkuun. Asuntolaelo syö miestä. Ovea ei saa sisäpuolelta lukkoon, ja seinänaapurini on nyt useamman kerran pelmahtanut vahingossa sisään matalaan majaani ja kääntynyt nopeasti kannoillaan. Toinen seinänaapurini räppäsi eilen aamuviiteen että move yo ass??? Tämä samainen Yalen kasvatti ei aina vedä vessaa eikä myöskään kuivaa naamanpesunsa aiheuttamia vesilätäköitä käytävältä. Itse olen juurikin se kuiva suomalainen, joka perisuomalaiseen tapaan noudattaa jokaista sääntöä viimeiseen pykälään; siivoaa toisten sotkut, myrkyttää torakat ja hankkii omista rahoistaan yhteiskäyttöön käsisaippuat ja vessaharjat. Vaan ei enää! Tai siis joo, aion vastaisuudessakin putsata naapurini ralliraidat ja viedä aulasta pois sinne kuulumattomat pullot, mutta yhtä sääntöä olen päättänyt rikkoa: mulle tulee yövieras! ^___^ Majoitan parin viikon päästä Yamagatasta saapuvaa korealaista toveriani, jolla on shuukatsu käynnissä (shuukatsu = shuushokukatsudou = työllistymisaktiviteetit = yliopiston kakkos- ja kolmosvuosikurssilaiset vetää puvut päälleen ja ravaa firman luukulta toiselle markkinoimassa naamaansa ja käsinkirjoitettuja ceeveitään, jotta voisivat heti valmistuttuaan siirtyä smoothisti koulutusputkesta uraputkeen).


Asuntolaeleganssiamme. Odotan innolla sitä elämänvaihetta, jossa mulla on taas oma vessa ja käsiä ei tarvi pestä keskellä käytävää. Kuvasta pilkistää myös suihkukoppi, joita on kaksi kappaletta.

Toverini poistuttua siirryn itsekin Yamagataan, jossa valokuvaan ja myyn poikaystäväni figuurit amazonissa, ilakoin korealaisen toverini sekä fukushimalaisen toverini kanssa, ja otan sitten yöbussin Shinjukuun, josta junailen itseni suoraan Naritan lentokentälle, jossa nousen lentokoneeseen ja matkaan lomalle maahan nimeltä Suomi!





En oo tainnut koskaan laittaa kuvaa japanilaisesta lounaslaatikosta eli bentousta, joten siinäpä marketin kahden ja puolen euron halpisbentou.

Huomasin, että vuodesta 2011 saakka minua Japanissa palvelleessa rupussa prepaid-puhelimessani on yhä tallessa kaikki sillä koskaan otetut kuvat. Tässäpä niistä muutamia.


Tämä on onsen. En muista mikä ja missä mutta onsenpa kuitenkin.


Tämä on kaskaan raato.


Tämä on shokeeraava kuva, jossa moraalittoman paljastavasti pukeutunut japanilainen mieshenkilö on tarttunut kattilaan.

tiistai 7. tammikuuta 2014

Kagayaku hito

Ihahaa! Tai hihiin niinku japanilaiset heppaset sanoo. Hevoosen vuasi koitti minulle vanhassa narisevassa talossa tatamilattialla Ishinomakissa Miyagin prefektuurissa. Jalat kotatsusta lämpiminä ja kädet mandariinista tahmaisina. Mereltä puhaltava keskitalven tuuli kahisutti bambuaitaa ja kolisutteli liukuovia. Seinällä naurava Shouwa-keisari nosti hattua.

Ishinomaki on tuttu teeveestä, koska vuonna 2011 puolet kaupungista hautautui tsunamin alle. Mikään matkailijoiden suosikkikohde se ei siis ole. En oo kamalasti Yksityisyyden Verhoani tässä blogissa raotellut ja tuskin raottelen jatkossakaan, mutta yhden jutun joudun kai nyt paljastamaan. Tadaaa: Japanilaista on elämässäni paitsi riisinkeittimeni ja kamerani niin myös poikaystäväni. Puhuttakoon siitä tässä vaikkapa nimellä......................... RIDGE.(.......sorry 8-----D) Ridge oli paras kaverini Yamagatassa, joten mistään uudesta tuttavuudesta ei ole kyse. (Toim. huom. kyseessä ei myöskään ole Miura-san ok!!!) Enhän mä nyt alle kolmen vuoden välein pysty uusia merkityksellisiä ihmissuhteita muodostamaan härregyyd. Ishinomakiin menin, koska Ridge on sieltä kotoisin. Kuumotteleva perhetapaaminen siis.

<pölinää aiheen vierestä>Olen havainnut, että tämmöset suomijamppojen ja muun maan jamppojen väliset heilastelut aiheuttavat joissakin yksilöissä silmitöntä roadragea intterneetin valtateillä. Tehkötäköön siis selväksi, että toki alunperin Ridge halusi kaveerata kanssani koska näki siinä keinon päästä käsiksi Sinun suomalaisiin verorahoihisi, mutta toveruutemme syvetessä häntä on alkanut kiinnostaa myös ilmaiset suomalaiset marjat. Itse taas halusin ehdottomasti alistavan ulkomaalaisen miehen, joka käskee selostaa tv:n tapahtumat kun ei niitä hellan äärestä näe. :) Toisin sanoen eipä tää japanilaisen jampan deittailu oo sen eksoottisempaa kuin suomalaisenkaan, mitä nyt puhutaan keskenämme pelkästään japania ja temppeliin sattuessamme Ridge käy taputtamassa käsiään ja pyytämässä hengiltä mulle suojelusta. En myöskään oo saanut suomalaisista traumoja ja turvautunut siksi ulkomaalaiseen, vaan aikaisemmista seurustelukumppaneistani mulla on paljon mainioita muistoja ja hyvää sanottavaa, vaikka erinäisistä syistä eri teitä nyt talsimmekin.

Niin ja musta ei oo tullut mitään japanilaismiesten mielenlaadun asiantuntijaa tahi muutakaan meediota enkä todellakaan pysty vastaamaan kysymykseen, millaisia japanilaiset on seurustelukumppaneina. Ridge valmistuu kuukauden päästä meribiologian maisteriksi, vietti lapsuutensa ja nuoruutensa judosalilla, tykkää hmoottoripyöristä, eläimistä, tavaroiden tuunaamisesta ja järjestelystä. Random Yuuto Ehimestä tai Hideaki Sapporosta voi tykätä ihan eri jutuista ja olla muutenkin erilaisia, ylläri ylläri. Loppukaneettina voisin sanoa, että keskimäärin japanilaiset on oikein mainioita kuomia. Kulttuurieroja lieventää akateeminen taustani Japanin tutkimuksessa, se että me voidaan aina puhua toisen äidinkielellä sekä se että judokasvatuksen aiheuttamasta hyperkohteliaisuudestaan huolimattakin Ridge on aika länsimaisesti ajatteleva veikkonen.</pölinää aiheen vierestä>

Miyagissa oli mukavaa. Aattona istuttiin monta tuntia tatamilla kotatsun ääressä syömässä mandariineja ja katsomassa Kouhakua (paikalliset uuden vuoden euroviisut, joissa humppa raikaa ja serpentiiniä ei säästellä): Kitajima Saburou saapui lavalle lohikäärmeen selässä, perheen isä kaatoi sakea kuppiini ja sanomalehdelle ja kaikki lollasi, kun ensin en ollut tajunnut, mitä rakkasei (maapähkinä) tarkottaa, ja kun ne tuotiin pöytään niin huudahdin, että näähän on niitä mitä ne Disneyn oravat syö. Ii ne, Shiiri-san, sanottiin. Tuntui jotenkin epätodellisesta, että joitakin vuosia sitten mä istuin luokassa kädet hikisinä odottamassa vuoroani pitää parin minuutin puhe, jonka olin kirjoittanut hapuilevin harakanvarpain suuriruutuiselle ainekirjoituspaperille täysin tietämättömänä siitä, että tällasiinkin tositoimiin vielä joutuisin.

Ensimmäisenä iltanani sytytin buddhalaiselle alttarille kaksi suitsuketta isovanhempien kuvien eteen. Varvistelin, että näkisin shintolaiselle kamidana-alttarille jumalia varten asetetun vesi- ja sakekupin. Söin joka aamu uuden vuoden mochia ja zouni-keittoa. Sanoin tadaima ja okaerinasai. Etsin taivaalta otavaa ja näin tähdenlennon. Kävelin laatikoilta näyttävien parakkirivistöjen ohi. Halasin koiraa. Iltaisin kylvin yhteisessä kylpyvedessä (mulle sanottiin, että voisin mennä ensimmäisenä, mutta kieltäydyin ja sanoin että meen viimeisenä ja pisteeni nousivat, woohoo). Joskus öisin makasin valveilla ja kuuntelin kuinka tanuki (japanilainen supikoira) ahersi ikkunan takana.



Uudet ystäväni Taki-chan ja Tsumu-chan!!



Bokujou Raamen (=Laidunraamen)!! Paikan erikoisuus on maitoon keitetty raamen, jota en peruskoulun maitoperunoista traumatisoituneena kuitenkaan nauttinut vaan raamenkonservatiivina misoraamenin mahaani ryystää rykäisin. Jos paikan sisustusta ihmettelette, niin alkuperäinen Bokujou Raamen tuhoutui , mutta hiljattain paikka avasi uudestaan autokoululta tyhjilleen jääneissä tiloissa. Tällasta on arki tuhoalueella.



En ostanut tätä tuotetta.



Tällasissa uimakopin kokosissa parakeissa monet kotinsa menettäneet yhä asuu. Puut on monin paikoin katkeilleet ja kuihtuneet keloiksi.



Tässä oli ennen suuri omakotitaloalue. Nyt siinä on vain joutomaata ja suuri hautausmaa.



Sellaista oli Ishinomakissa. Nuhjuista, tuulista, autiota, ahdistavaa, surullista, kuitenkin jollain tapaa kodikasta ja niin kovin sympaattista.

Ja lopuksi vielä muutamat riskit maisemat matkalta Miyagista Yamagataan, koska Touhoku on suurin ja kaunein.



Ja tässäpä vielä Touhokun kartta, hurraa: