Sitäsuntätä

Hurlumhej! Kabukikurssi paljastui aikamoiseksi kuumotukseksi. Kurssilla on minä, kiinalainen Oo-san ja sensei. Mulla oli Yamagatassakin kiinalainen toveri nimeltä Oo-san. Jolla oli samanlainen paksu kiinalainen aksentti ja tomera kiinalainen luonne. Sensei ehdotti, että mennään toki joskus kolmeen pekkaan katsomaan kabuki-esitystä. :D Siitä tullee kuumotteleva kokemus. Minä ja sensei ja Oo-san Tokion junissa. Suhtaudun kurssiin huumorimielessä. Muuten varmaan itkisin koska iltalukemisena on tällasta tekstiä:

8--------D Meillä on tulilla Sugawara denju tenarai kagami. Sensei lausui tekeleestä otteen ja sanoi, ettei hänkään näin äkkiseltään osaa sanoa, mitä just luki. Siinä sit silmä kovana tuijotellaan keskellä olevaa vanhalla japanilla kirjotettua näytelmätekstiä ja ylhäällä olevia yläviitteitä ja alhaalla olevaa modernisoitua versiota. Tunti loppui, matkustettiin samalla hissillä, kumarreltiin ja lähdettiin omiin suuntiimme. Sensei varoitti vielä nukahtamasta kun luen tekstiä. Oli ilta ja ulkona oli jännittävän pehmoisa nopeasti laskeva aurinko.

Vastaavalla tavalla utuinen kuutamo on muuten japaniksi oborozuki (朧月)! Se on mielestäni kiva sana. Utuiselle auringolle sen sijaan ei tietääkseni oo sanaa kun aurinko ei muutenkaan herätä samanlaisia tuntemuksia. Japanilaisessa estetiikassa fiilistellään kuuta ja iltaa ja aamua siksi että niissä on aina läsnä muutos ja häilyvyys; ilta ja aamu on jännittäviä välitiloja kahden ajan välissä kuulumatta oikein kumpaankaan ja eilisen ja huomisen kuu on aina muodoltaan eri. Tämän nyrkkisäännön kun pitää mielessä niin avautuu paikallisten taiteelliset näkemyksetkin paremmin. :D Tai ylipäätään koko japanilaisuus. Asiat on täällä kovin häilyväisiä. Siksi täällä ei oo nähty tarpeelliseksi päättää, luetaanko maan nimi 日本 Nippon vai Nihon. Molempi parempi. Se vois olla Japanin motto.

Ja karkasipa taas aatokseni nopeasti kummallisille sivuvesille. :D

Mulla hajosi kuulokkeet, joten lähdin eräänä sumuisena iltana ex tempore kohti Akihabaran Yodobashi Cameraa. Akihabara on siis Tokion osa, jossa kohtaavat jättimäiset elektroniikkakaupat sekä hc-fanituskulttuuri. Aika monet Japani-stereotypiat ynnä -legendat alkkariautomaatteineen on nimenomaan Akiban eikä mitään koko maan juttuja. Yodobashi on japanilainen elektroniikkaketju, jonka päämaja on itseäni maantieteellisesti huomattavasti lähempänä Shinjukussa, mutta herkka maalaissieluni ei kuitenkaan kestä sitä pukumiesten ja kodittomien räikeää kontrastia, joten otan mieluummin kaukaisemman Akiban kaikenkarvaisine pervoineen. Akiban aseman liukuportaissakin kehotetaan varomaan tyyppejä, jotka ujuttaa kameran hameen alle. <3___<3 Sää oli tihkuinen ja kylmä ja minua ei kiinnostanut osoitella kamerallani ympäriinsä saatika lähteä asemalta varsinaisille mestoille pyörimään, mutta otinpa pari huonoa otosta kuitenkin muistoksi!

Kun kerran anime-kulttuurin kehdossa oltiin niin päätin myös kipaista maan suurimman divariketju Bookoffin mangaosastolla. Mulla oli kamala nälkä ja facetime-treffitkin sovittuna, ja silti unohduin sinne yli tunniksi harrastamaan hienoa japanilaista taiteenlajia tachiyomia eli seisaaltaan lukemista. Tachiyomi on mukavaa. Se on ventovieraiden kanssa jaettu yhteinen kokemus, jossa kuitenkin on omassa anonyymissa kuplassaan. Seisotaan rivissä kirja kädessä hyllyn edessä ja luetaan. Pukumiehet ja pissikset ja koululaiset ja yliopistotytöt ja teinit ja hc-fanaatikot kaikki sulassa sovussa omissa maailmoissaan. Varsinkin Tokio on otollinen paikka tällaseen yhdessä yksin puuhasteluun. Menit sit yksin ravintolaan tai karaokeen niin siellä on aina muitakin yksinolijoita jakamassa sitä samaa kokemusta. Ollaan yhdessä yksin ja kuitenkin kohtaamatta. Siinä varmaan piilee tän kaupungin osittainen viehätys ja toisaalta kylmyys.

Tulipa sieltä ostettua pari riskiä tekelettäkin! Joudun opinnoissani kamppailemaan klassisella japanilla kirjotettujen horinoiden kanssa, joten nää romanttiset sarjakuvat minulle sallittakoon. =( Sitä paitsi Otoko no isshoo on ihan paras manga ja oon onnessani että vihdoin omistan kaikki kolme osaa! Manga kertoo kolmekymppisestä bisnesnaisesta ja viiskymppisestä kiotolaisesta filosofian professorista, jotka päätyy asumaan bisnesnaisen edesmenneen mummon maalaistaloon. Lisäksi eloani on viime aikoina ravistellut Kawakami Hiromin romaani Sensei no kaban (Opettajan salkku), joka kertoo 37-vuotiaan bisnesnaisen ja tämän eläkeikään ehtineen entisen opettajan kohtaamisista ja kohtaamattomuuksista vuodenaikojen vaihtuessa. Mut vannon että nää opettajateemat eivät millään muotoa kuvastele omaa elämäntilannettani!!! Kunhan lueskelen. ::::D

Sininen tekele on korean kielioppikirja, jonka ostin koska ajattelin että tsemppaileva nalle vois olla just se mitä huonosti etenevät korean opintoni tarvitsevat. Korean kielioppi on superhelppoa kun sitä ajattelee japanin kautta, mutta sanoissa ei vaan oo mitään järkeä eikä ne jää mun päähän. Poliisi on japaniksi keisatsukan - helppo sana jonka lausumisessa on järkeä. Koreaksi poliisi on gyeongchalgwan - ei mitään järkeä!! Ehkä gradun jälkeen repäisen ja otan viime hetken opintolainan ja lähden Koreaan kielikurssille, kun en oo ainakaan noista kotilaitokseni korean kursseista kuullut puhuttavan kovin mairittelevaan sävyyn. Tai sit en repäise. Oon joka tapauksessa viime päivät luukuttanut tätä humppahittiä tippa linssissä: