Sivut

maanantai 28. heinäkuuta 2014

Umi yo

Parasta Miyagissa on meri. Ja samalla pelottavinta, koska yli 9 metriä korkea aalto vei mukanaan kaiken minkä pystyi, ja moni kantaa kaunaa sille. Hiljattain poikaystäväni työpaikalle tuli viesti, että Ishinomakista tsunamissa kadonneen laivan hylky on löytynyt Havaijilta.

Me asutaan Ishinomakin sisäosissa, mutta täältäkin pääsee autolla Tyynelle merelle puolessa tunnissa. Niinpä karautettiin miniretkelle naapurikaupunkiin Higashimatsushimaan, josta aukeaa näkymä Oku-Matsushiman saarimuodostelmien yli. Matsushiman sadat omituiset mäntypeitteiset kalliosaaret on yksi Japanin kolmesta suuresta näkymästä, jotka joku viisas mies päätti joskus 1600-luvulla. Tie Ishinomakista Sendaihin kulkee Matsushiman kaupungin rantaviivaa, joten käytiin välillä vaihtelun vuoksi tsiigailemassa sitä saarten vähemmän suosittua puolta vähän syrjäisemmässä poukamassa, jossa poikaystäväni käy toisinaan tarkastamassa kalastajien veneitä. Mikäli touhokulainen kalastajameno ja 400 vuotta sitten eläneen käppänän mielimaisema ja muu kuin tokiolainen Japani kiinnostaa, Tokiosta pääsee junalla Sendaihin alle parissa tunnissa ja sieltä söpöllä paikallisjunalla Matsushimaan!

Kaikki Siiri-aiheiset kuvat lainasin japanilaisemmalta puoliskoltani, joka on sata kertaa parempi kameramies ku meitsi.

KUUMA. Täältä sentään puuttuu iltalehtisanomain vautsivau oho nyt nautitaan!!!!11 -tyyppinen otsikointi, kun kukaan ei pahemmin liekehdi maksimaalisista ilmankosteuksista yhdistettynä kolmevitosen paahteeseen. Ostin nämä vilvoitusjuomat miyagia puhuvasta automaatista.
Hajamielinen professori on aina hyvä look. Huomatkaa muotibloggaajan haaveileva katce.

Näköalapaikalle piti kavuta ylämäkeä metsän siimeksessä 20 minuuttia. Oltiin että omg tässähän menee ikä ja terveys, mutta sitten vastaan reippaili ehkä 80-vuotias mummo, joka tokaisi että tässäpä meillä mukava kävelyreitti. Totesimme hälle että gambatte kudasai, mutta tosiasiassa enemmän itsellemme nämä kannustuksen sanat osoitimme. Haukat kaarteli ja näköalat avautui! Tuolta sinestä se tsunami vyöryi kolme vuotta sitten, nyt siellä kasvatetaan taas ostereita.
En saanut edes puoliksi siedettävää kuvaa noista paateista, joten lainasin yhden poikaystävältäni tähän.

Tämä on kuulemma yamagara. Oli varsin vikkelä veijo kyseessä, mutta saimme ikuistettua sen filmille sulavalla yhteistyöllä. Kawaii.

Tämä on yamayuri.

Taivaalla kumo, automaatissa kumo!


Sitten käytiin vielä kiinalaismestassa juhlistamassa otousanin syntymäpäivää ja nauttimassa television moottoriurheilumetelistä! Paluumatkalla käväistiin Family martissa ostamassa jugurtit Shiirille ja kukkien tunnistusopas poikaystävälle ja aisukoohii okaasanille ja biiru otousanille ja ajeltiin auringonlaskun halki pimeyteen. Jännäilin tätä Ishinomaki-episoniani varmaan kolme kuukautta etukäteen, mutta siinä siinä jossain paistetun riisin ja riisipeltoon laskevan auringon välissä huomasin, että oon sujahtanut tähän menoon aika hyvin kauhavalaiseksi. Obon edelleen hieman hirvittää minua, varsinkin kun tänne on tulossa joku 90-vuotias sukulaismummo, joka ei voi hyväksyä, että vastakkaista sukupuolta olevat nukkuvat samassa huoneessa saatika sängyssä mikäli eivät ole aviossa, joten nukkunen koko obonin ajan okaasanin kanssa yläkerrassa (alle 35-vuotiaiden keskuudessa tämän katsantokannan kannatus lienee sellaiset nolla prosenttia). :D

Ei päivää ilman edamamea. Kerran erehdyin myös pukeutumaan vihreään nakinkuorimekkoon, ja siitä lähtien lempinimeni on ollut Edamame Princess. Tämä paperinen asia antaa minulle jumalaista suojelusta keittiössä.


Sorppa että tuli taas näin sekavanoloista tekstiä, mutta poikaystä saapui pihaan ja sillä on tilaamani limpsa joten mentävä on!

perjantai 25. heinäkuuta 2014

Kesän päiviä

Matkustin Miyagiin viimeistä kertaa pitkään aikaan. Matkan varrella oli suuria valkoisia kumpupilviä jotka näytti partavaahdolta.


Tochigin Nasu-Koogenin pysähdysalue ulkoa.


Fukushiman ekat maisemat.



Fukushiman vuoret höyrysi samalla tavalla kolme vuotta sitten kun ekaa kertaa saavuin Touhokuun.



Käytiin Sendaissa popsimassa Yoshinoyan ankeriaspötit ja ajeltiin pimeää tietä Ishinomakiin. Ja nyt oon ollut täällä viis päivää. Jokainen päivä on edeltäjänsä kaltainen. Seittemältä poikaystäväni ampaisee töihin. Kahdeksalta syön okaasanin kanssa aamupalaksi riisiä ja misosoppaa ja eilisen tähteitä. Televisiosta tulee 15-minuuttinen aamusarja (asadora), joka tällä hetkellä kertoo Anne of Green Gablesin japanintaja Muraoka Hanakon elosta 1900-luvun alkupuolen Japanissa. Kymmenen aikoihin posteljooni saapuu mopolla. Keskipäivällä syön okaasanin kanssa sobaa ja mehujäätä ja katson televisiosta kotirouvien keskusteluohjelmaa. Iltapäivät tuijottelen paperiovea ja toivon, että siihen ilmestyis kabuki-esseen varjo, jonka voisin wordiin jäljentää. Kolmelta higurashi alkaa sirittää puissa. Viideltä vien Takin ja Tsumujin jolkottelemaan riisipeltojen välistä. Puolikuudelta alkaa ruoanvalmistus. Eilen tein nakkisoppaa okaasanin kasvattamista perunoista, ja se jopa osui ja upposi, vaikka otousan söikin toisen lautasellisensa puikoilla. :D Seittemältä syön okaasanin kanssa. Televisiosta tulee uutisia ja Kioton Gion-matsuri. Seittemän ja yhdeksän välillä poikaystäväni ja otousan karauttaa pihaan. Pilkataan poikaystävän kanssa tovi toisiamme ja juodaan limpsalasilliset. Kymmenen ja yhdentoista välillä mennään ofuroon ja päivä on pulkassa.

En ihan visioinut tällasta eloa itselleni kun japanin alkeita kallooni tankkasin. :---D Mutta tähän saakka oon hanskannut hommat paremmin kuin oletin! Otousanin kanssa käymme tosin päivän mittaan lähinnä seuraavat lennokkaat keskustelut:

-Ohayou gozaimasu!!
-Hai ohayou.

-Konnichiwa!!
-Hai hai otsukaresama.

-Konbanwa!!!!
-Doumo doumo.

-Ora ga rglölflföglfölg (en oikein saa selvää puhetavastaan)
-Sou desukaaaaaaaaaa (@__@?????)


Okaasanin kasvattamat edamamet! Nyljin nämä karvaiset pavut ja sitkeät oksat omin minikätösin ja nyt kädessäni on reikä!

Ja kuuma on. Lämpötila 33, ilmankosteus 69%. Päivän huippulämpötila mitattiin Gifussa 38 astetta. Ja tästä kesä vasta alkaa. Istun tatamilla tuulettimen edessä ryystämässä mugichaa ja haaveilemassa siitä hetkestä kun okaasan tuo kaupasta lisää mehujäätä. Tietokonetuoli on zaisu, joten jalat kramppaa, mutta uloskaan ei huvita mennä jaloittelemaan. Lähimpään conbiniinkin on pari kilometriä. Kaskaat ja sirkat pitää meteliä. Joskus bambujen lomasta kuuluu uguisu eli öö idänsilkkikerttunen. Se on kuulemma yksi Japanin kolmesta kauneimmasta laululintusesta, mutta eipä oo kotoisan kuikan voittanutta.

Viikonloppuna sentään pääsen vilvoittelemaan Miyagin merimaisemiin! Kalastajakylän riemuja. Mieluummin paahdun naamassani merisuolat kuin Tokion pakokaasut. En vaan kestä, jos joudun koko automatkan kuuntelemaan poikaystäväni jostain kätköistä paljastunutta cd-levyllistä koulunsa tunnusmarsseja. Japanissa jokaisella koululla on oma laulunsa, ja poikaystäväni lukio kun sattui olemaan ankara poikakoulu, on näitä laulujakin koululla joka lähtöön: on hautajaismusiikilta kuulostava valitusvirsi urheilutappioihin ja mahtipontinen marssi vastustajakoulujen pelotteluun. Marsissa lauletaan, että oomme Sekikoun nuoria kauniita poikia, ja vastustaja kuulemma aina tässä kohtaa huusi väliin että omeera busu daro, rumiahan te ootte kaikki. Taistelen vastaan Vaasan marssilla.

Kunnostauduin muuten hyönteiskuvajaana! Kaskaan mötikkä rääkyi ja räpiköi hämähäkinverkossa ja sitten tämä onigumo-möhkäle tuli ja söi sen.


Japanilaisten kesälaulujen aatelia on tämä Joe Hisaishin tekele Kikujiron kesästä.

perjantai 18. heinäkuuta 2014

Sorosoro

Huominen on viimeinen päiväni Tokiossa. Paperilla oon tosin ollut ishinomakilainen jo jonkin aikaa, ja syömmestäin ei tainut koskaan kovin tokiolaista tullakaan. Enää täytyy pakata riisinkeitin pahvilaatikkoon ja hakea viime hetken tuliais-hiyokot Tokion asemalta (hiyoko on söpö tivun muotoinen keksi ja kliseinen Tokion-tuominen) ja sit se on menoa!

Tänään tein pienen ekskursion Kanagawan puolelle paffilaatikko mielessäin. Oon käynyt tänä vuonna useammin rautakaupassa kuin missään vaatetusliikkeessä. Se on tää glamöröösi eloni shoppailun luvatussa maassa. Just pari viikkoa sitten kuolin tylsyyteen kun poikaystäväni ei päässyt rautakaupassa selvyyteen, mikä työkalupakeista on hälle se oikea. Kiikutin eteensä kaikenlaisia työkaluja ja kysyin, että mikä tää on japaniksi. Jostain mustasta mistälie viemäriharjasta se sanoi että mikrofoni, joten luritin siihen parit suomalaiset humpat aikani kuluksi, mistä sitten kiitoksena sain sata jeniä ja kehotuksen mennä eteiseen leikkimään leluautomaatilla. Lopulta hän päätyi ehdotuksestani ostamaan kaksi työkalupakkia koska toiseen voi laittaa uistimet ja niin pääsimme pois tästä kuivuuden huipentumasta.

In any tool case, rautakauppani oli asemalla nimeltä Miyamaedaira. Miksi Miyamaedairaa ennen pitää olla asema nimeltä Miyazakidai??? Minulta menivät nämä asemat iloisesti sekaisin, ja päädyin saapastelemaan ympäri Miyazakidaita, jossa ei ollut mitään. Paitsi pachinko-halli ja sinipukuiset raksamiehet portailla ja hämärtyvän perjantai-illan varjoja mäkisellä kadulla.


Tämä on Miyazakidai. Ei ollut mitään siellä.


Paluumatkalla tuli kaatosade. Märän asfaltin ja tuntemattomien kasvilajien tuoksu. Menin sateensuojaan conbinin katoksen alle. Onnittelin itseäni, että olin tullut ostaneeksi rautakaupasta roskapusseja ja käärin kallisavoisen 200 jenin paffini niihin (meitsi ei lähde toiseen prefektuurin saakka ostamaan märkää pahvilaatikkoa!). Sitten kipitin se pääni päällä pisaroiden ali ja koitin olla törmäämättä takseihin.



Sain jopa vihdoin aikaiseksi käydä näyttämässä kalmasilmääni lääkärille. Googlasin lähimmän ihotautiklinikan, menin sinne, 15 minuutin päästä olin jo pihalla rasva kourassani. Ja silimässäni, koska rasvausprosessi opetettiin minulle kädestä pitäen. Hintaa sessiolle tuli 1100 jeniä.


Japanissa lääkkeet saa usein valmiiksi annosteltuna suoraan lääkäriltä.



En oo enää rupisilmäinen! Kiitos kortisoni ja Kitahara-sensei.


Tokion taakse jättäminen ei sureta mua liiemmin. Tykkään poikaystävästäni Miyagissa enemmän kuin näistä 13 miljoonasta tyypistä täällä. Suomeen palaaminenkaan ei oo samanlainen maailmanloppu kuin se oli kaks vuotta sitten. Asumisolosuhteeni on olleet melko stressaavia, joten ihan jees päästä vaihteeksi tuttuihin maisemiin. Asuntolassa oli kaikenlaista ongelmaa homeesta kajahtaneeseen seinänaapuriin (tyyppi sai lopulta häädön), ja Miyagissa väsähdän kun pitää skarppailla 24/7 etten mokailis poikaystäväni vanhempien nurkissa. Varsinkin obonia jänskäilen jo valmiiksi, kun sukulaisten lisäksi taloon saapuu kaikki kuolleiden esi-isien henget. :::::::::::D Koska mitään avioliittolupauksia ei oo vaihdettu, uteliaille naapureille oon homestay-vaihto-oppilas, mikä sopii minulle mainiosti. En todellakaan kaipaa koko kylän juorujen kohteeksi. Joku oli taannoin huolissaan, joudunko nyt poikaystäväni vanhemmat tavattuani vihille, niin mainittakoon nyt vielä, että en ole astumassa avioon tänään enkä huomenna enkä ensi vuonnakaan. :D Intresseissäni on tällä hetkellä valmistua maisteriksi ja puuhailla omia juttujani. Ja jos jostain syystä sinne avioliiton satamaan kuitenkin seilaisin, niin varmaan se olis sitten vaan ollut mielestäni hyvä idea. Poikaystäväni on joo ulkomaalainen, mutta samalla tavalla mä oon ulkomaalainen sille, eikä kumpikaan oo tässä sopassa vasten tahtooan tai joutumassa mihinkään. Mulla ei oo myöskään mitään halua japanilaistua. Sendaihin avattiin just Ikea. Meen sinne sunnuntaina ostamaan silliä.

sunnuntai 13. heinäkuuta 2014

Mummojen sunnuntai

Koska bisnesjapanin koe järjestettiin kaukana Toshimassa, käväisin samalla junamatkalla Sugamossa pyörimässä. Koe oli karsea enkä aio edes palata sen tunnelmiin. Kirjallisessa osiossa oli 26 sivua ja aikaa 80 minuuttia. Muutenkaan ei oo tässä viime aikoina olleet ihan terävimmät japaninkieliset hetkeni käsillä. Poikaystäväni kiusaa minua, koska yhtenä päivänä mulla meni sekaisin shimeji (japanilainen sienilaji) ja namekuji (etana) ja olin kovasti harmissani, että unohdin tuoda etanoita kaupasta. Sentään oon päässyt eroon lempinimestäni Nampuu-san, jonka ansaitsin kun ei mennyt ihan putkeen säätiedotuksen lukeminen (etelätuuli on minamikaze eli 南風, mutta periaatteessa se voitaisiin lukea kiinalaisittain nampuu, wähän niin guin cuomea woi periaatteessa näinkin kirjoittaa).

Mutta takaisin Sugamoon. Sugamo on tokiolaisten muarien menomesta numero yksi. Mummojen Harajukunakin se tunnetaan. Harajukusta en perusta alkuunkaan, Sugamossa sen sijaan on viihdyttävät meiningit kun aurinkolippaiset mummot puikkelehtii pyörän selässä kojulta toiselle. Mummoista nuorekkaimmat istuu terasseilla puudeliensa kanssa. Tuulen mukana tulee viereisen temppelin suitsukkeiden haju. Myynnissä on kaikkea, mitä mummouden ammattilainen tarvitsee: henkarikaupalla kukkapaitoja, riisikaakkuja, aurinkovarjoja ja syvälle päähän uppoavia mummolätsiä kaikissa väreissä. Jokaista pylvästä koristi mainos mummojen siloposkisen suosikkiprinssin Tsumabuki Satoshin uudesta draamasarjasta. Eipä siinä, itsekin olen tästä sarjasta liekeissäni vaikken sitä ole vielä edes katsonut, koska siinä on Eita ja Mitsushima Hikari aaaaa!!


Nää liehuvaiset on Tanabata-juhlan koristeita. Vuodenaikoja rytmittävät juhlakaudet tilpehööreineen piristää kivasti arkista aherrusta.



En kestä, että tää paikka on oikeasti olemassa. ::::::D Kauppa jossa myydään pelkästään punaisia alkkareita. Joskus vuosikaudet sitten Haikei chichiuesama -nimisessä draamassa muari paljasti käyttävänsä aina punaisia turboalushousuja, koska saa niistä voimaa, mutta en tiennyt, että tämä ei ollutkaan fiktiota vaan Sugamon mummojen totisinta totta.



Huomenna starttaa viimeinen viikkoni Tokiossa. Meen bailaamaan kabukikurssin sensein ja kiinalaisen kanssa. Käännöstieteen seminaarin sensei kutsui residenssiinsä Yokohamaan, mutta sillon oon jo kotoisammilla vesillä Touhokussa.