Wild staryu fainted!

Ensimmäiset japanin tunnit on pidetty (opettaminen on kivaa mutta jännää puuhaa, ja japaniin liittyen olis niin paljon kaikkea mielenkiintoista kerrottavaa että meen kielitieteelliseen psykomoodiin ja unohdan, että kaikki eivät välttämättä ole samanlaisia hikareita kuin meitsi) (kakkoskurssillani on muuten vielä tilaa, sielläkin opiskellaan/kerrataan iiihan alkeita, joten kanssapohojalaaseni tulukaa sinne!), Citymarketissa sukkahousut koirankarvoissa asioitu ja jokaisen lifestyle-matkabloggaajan unelmakohteessa Kauhavallakin piipahdettu. Öiset kesäajelut vuorille on jälleen muuttuneet kuuden tunnin aikaeroksi ja eläinhymiötrollailuksi whatsapissa. Tietoisuuteeni ovat tulleet Jari Sillanpään uusi hitti ja Putin-smetanat. Himoitsen kuivattua kalmaria ja shiritoria samaan tapaan kuin Japanissa iskee välillä hillitön kaipuu piimän ja mölökyn äärelle.

Luokan edessä ohayou gozaimasu, konnichiwa, konbanwaa hokiessani muistui mieleeni tää japanilaisen lempihumoristiryhmäni iänkaiken vanha sketsi amerikkalaisesta japanin tunnista:


:----------------------------------------------D

Tässäpä samainen Raamens-ryhmä johdattaa katsojat sushin maailmaan. Ken väittää että japanilaiset ei tunne itseironian muotoja on väärässä.


Siitä on aika monta vuotta aikaa, kun oon viimeksi asunut lakeurella. Pyöräillessä tuoksuu koulujen ensimmäiset viikot: kuihtuneet horsmat ja tienpientareen sienet ja savupiiput ja viilenevä syksy. Maailman tutuin haju. Toki nyt ei tarvitse olla mettässä suunnistuskartta kädessä möyrimässä tai pesäpallokentällä kengällä maahan piirtelemässä. Jonkin verran oon siis tässä elämässäni mennyt etiäpäin. Viestini heille, jotka tälläkin hetkellä kauhavalaisella takakentällä aikaansa haaskaavat on seuraava: siältäki pääsöö pois suurehe maailmaha! Paluumasistelukin on jäänyt odotettua vähäisemmäksi. Enhän mä tänne oo jäädäkseni tullut kuitenkaan. Japani-jalaka vipattaa tuttuun tahtiin. Ensin pitää kylläkin laittaa gradu tulille.

Istun tuolilla ja ajelen pyörällä. Maallisessa eksistenssissäni ei tapahdu mitään bloggaamisen arvoista. On siis aika kuunnella menneisyyden lehtien havinaa!

Näistä kuvista on aikaa vähän yli pari viikkoa, mutta jotenkin ne tuntuu ihan toiselta elämältä. Tuntuu hullulta, että kaks viikkoa sitten mä asuin vielä Miyagissa. Tää asuinmaan vaihtaminen kerran vuodessa tuo eloon pienen scifi-sivumaun kun meen sekaisin että oliko ne kaikki näkemäni paikat ja päivät varmasti mun elämässä vai jonkun toisen ja mikä oli totta ja mikä unta.

Kävin poikaystävän kanssa merellä kalassa. Se tuskin oli unta sillä otin aika monta kuvaa. Matkalla oli ihmisiä rannalla ja uimassa. Kenties normaali näky missä tahansa muualla meren äärellä, mutta Miyagissa tämä oli ensimmäinen kesä tsunamin jälkeen kun veteen saattoi mennä pulikoimaan ilman suurta psykologista kamppailua. Kaikkia aaltoihin kadonneita ruumiita ei oo vieläkään löydetty ja parakkikylät seisoo yhä hievahtamatta, mutta aika kuluu ja elämä jatkuu. Istuttiin aallonmurtajalla iltapäivästä auringonlaskuun heittelemässä onkea. Kalaa ei tullut. Seurattiin uivaa meduusaa vanhojen aikojen kunniaksi. Poikaystäväni tutkimusaihe yliopistossa oli meduusan dna, joten meduusat olivat joskus vahvasti läsnä arjessamme. Joululomalla hengailin yksin poikaystävän huoneessa ja katselin ipadin ruudulta, kuinka se leikkeli meduusaa labrassa aamuyöllä. Lukiossa obsessoin japanilaisesta bändistä, jonka fanclubin nimi oli Kurage (meduusat). Ehkä tämä oli jonkinlainen enne. Joka tapauksessa olen iloinen, että meduusat ovat nyt taakse jäänyttä aikaa enkä joudu enää kilpailemaan huomiosta niiden kanssa. :D Edessä ovat uudet uljaat ajat.

Suomi Finland

Oon Suomessa. Täällä on paljon horsmia ja vähän valoja. Pellot on pitkiä ja ihmiset suuria. Tunnistan itsessäni kaikki paluushokin oireet. Katselen vanhoja blogikuviani ja mietin, miksi mun piti jo lähteä pois. Ikävä lempijapanilaistani ja Japania yleensäkin korventaa sieluain. Kymmenen tunnin lento ehti kullata kaikki muistot. Vuoteni oli mieletön. Tapahtui paljon enemmän kuin tänne blogiini koskaan kirjoitin. Oli kaikenlaista hupia ja vaikeutta. Opin, että voisin kaikista Japanin huonoista puolista huolimatta asua siellä. Siellä on toinen koti. Jätin sinne palan itseäni. Siellä se odottaa Kurazushin wasabi-purkissa tai conbinin sateenvarjotelineen vieressä, että haen sen takaisin.

Viimeisenä iltanani Miyagissa televisiossa pyöri Moriyama Naotaroun Natsu no owari (kesän loppu), jossa lauletaan että wasureji no hito wa utakata, sora wa yuugure (hän jota en voi unhoittaa on veden vaahtoa, iltarusko värjää taivaan). Ajoitus oli kannaltani kohtalokas. Tällainen humppahitti on kyseessä:



Huristeltiin poikaystävän kanssa Miyagista Naritaan. Oli kuuma. Naamani paloi. Poikaystävä veti tirsat Adataran tulivuoren varjossa. Itkin kerran. Enimmäkseen nauroin. Poikaystävälläni on tapana järjestää autossa livekonsertteja, joissa hän kommentoi äänensä käheäksi liikennettä ja väärää reittivalintaansa ja kusihätääni kulloinkin soivan laulun tahtiin. Conbinissa lollasin, kun löysin lehtihyllystä Kun kumppanisi ärsyttää sinua -kirjan, jonka poikaystäväni nappasi taannoin käteensä Akitassa. (Kyseinen tekele ilahdutti meitä sen verran, että tilasimme sen internetistä käytettynä, annoimme sille nimen Bible ja luimme sitä aina vuorotellen iltaisin.) Sanoin että hei kato täälä on Bible, otin sen hyllystä, laitoin takaisin ja sain käteeni mojovan viiltohaavan avaamatta koko tekelettä. Poikaystävä laittoi siihen laastarin, tökkäsi minua päähän ja sanoi baka-chan. Kaskaat ja sammakot oli vaihtuneet heinäsirkkoihin. Naritassa käytiin vipaa kertaa sushimestassa. Mentiin lentokenttähotelliin. Siihen samaan, jossa oltiin viime ja sitä edellisenä syksynä. Katsottiin televisiosta Kitano Takeshin ajankohtaisohjelmaa aivan niin kuin tavallisena lauantai-iltana. Sitten viimeinen päiväni Japanissa oli ohi.

Viimeinen aamu oli harmaa ja kuuma. Pukeuduin kollegeasuun. Poikaystävä sanoi, että näytän siltä kuin olisin salille lähdössä. En mennyt salille. Menin lentokentälle. En järjestänyt kohtausta. Viimeiset sanani olivat ittekuru ne, meen ja tuun takaisin. Turvatarkastuksen edessä jättiruudulla alkoi pyöriä lentokentän mainos mahtipontisella orkesterimusiikilla. Tunnusmusiikkini kun katosin pois näkyvistä. Itkin ja nauroin yhtä aikaa. Tämä oli jo edistystä, sillä pari vuotta sitten itkin ja laattasin, pudotin passini ja menetin muistini. Tällä kertaa olin viisumin päättämispapereita täytellessäni jo täysissä järjissäni ja ehdin ennen lentokoneeseen astumista käydä vielä kirjakaupassa ja rupatella poikaystävän kanssa puhelimessa niitä näitä. Koska tällä kertaa olin paitsi karaistunut niin myös varma asioista, jotka vielä pari vuotta sitten oli hyvinkin epävarmoja. Niinkun se, että me nähdään kohta uudelleen. Jätin Japanin tyylikkäästi pysähtymällä jokaisen ikkunan eteen vilkuttelemaan, että poikaystävä varmasti näkisi. Kuulemma olin näyttänyt siltä, että minulla ei ole hajuakaan mitä puuhaan mutta pistelen kuitenkin menemään varmuuden vuoksi. Eli siis normaalilta itseltäni.

Ja nyt oon täällä Seinäjoella komian äärellä. En tunne täältä muita kuin perheenjäseneni ja koirani. Lähestyvä graduseminaari saa minut aivovaurioon. Toisaalta olen havaitsevinani pientä positiivista muutosta psyykessäni. Oon melkoinen stressihiiri ja etukäteisjännäilijä, mutta näiden ulkomaanvuosien jälkeen oon relannut hieman. Kaikenlaista sekoilua ja mokailua on mahtunut elooni ulkomailla ja yhä vain henki pihisee. Se tuloo mikon tullaksensa!

Tässäpä kuvamateriaalia viimeiseltä matkaltani Miyagista Naritaan.

Tällä kertaa en ehtinyt riisinkorjuuta näkemään. Vielä muutama kuukausi sitten tilanne riisipellolla oli tällainen.

Matsushima pisteli parastaan.

Vanha japanilainen arkkitehtuuri on komiaa kuin mikä, mutta sitten jotain tapahtui. Pukin naama ei ehtinyt kuvaan.

Japanilaiset ei harrasta punaisia autoja. Maanteitä matkatessa suurinta hupiani on tiirailla rekisterikylttejä, koska niihin on kirjoitettu prefektuuri tai kaupunki, johon auto on rekisteröity. Missiona on bongata auto, joka on tullut mahdollisimman kaukaa. Touhokun ulkopuolella on lohdullista bongata Touhokuun rekisteröity auto ja ajatella, että joku toinenkin maalaisjuntti on täällä toilailemassa. Taannoin Fujisan-roadtripillämme olimme itkeä onnesta kun parkkipaikalla oli toinenkin miyagilainen auto ja vaihdoimme auton omistajan kanssa hyväksyvän nyökkäyksen.

Ekaa kertaa Ibarakissa! Fukushimassa mennään pitkään tunneliin, jonka päässä Touhokun vuoret loppuu ja alkaa Kantoun alanko.

Sellainen oli viimeinen automatkani Japanissa. Tässäpä vielä pari muutakin viimeinen kerta -kuvaa!

Viimeinen poikaystävälle tarjoamani ateria oli Nagasaki champon.

Laitanpa tämän ishinomakilaisen elokuvateatterinkin tähän.

Vipa kerta Toudain vesiklosetissa!

Tämä ei suinkaan ole vipa postaukseni! Seuraavassa osassa palaamme merellisiin tunnelmiin kalastusreissun merkeissä. Sata vuotta sitten toivotun elokuvapostauksenkin koitan tässä pikapuoliin toteuttaa. Sillä välin voitte jorailla tätä japanilaisen lempiyhtyeeni uuden videon koreografiaa: