Sivut

keskiviikko 7. lokakuuta 2015

Sekaisin Sendaista

Kuukaudet vaihtuvat ja lehdet varisevat, mutta elokuisen onsen-matkan muistelot sen kuin jatkuvat. Viime osassa pääsimme perille, tässä osassa matkaamme erinäisten mutkien kautta takaisin Rifuun. Päivitin muuten blogini ulkoasua ekaa kertaa kahteen vuoteen, toivottavasti tää on ok!


Aamupalabuffet! Omaan sommitelmaani kuului lohta, kahdenlaista kamabokoa (kalamassasta tehty pötkylä, josta etenkin Miyagi on kuuluisa - Sendaissa syödään kamabokoa enemmän kuin missään muualla Japanissa), tofua, komatsunaa (vihannessinappi) sekä munakoisoa. Riisiä opin syömään aamupalalla vietettyäni kesälomani poikaystävän äiteen kanssa. Japaniksi aamupala onkin itse asiassa aamuriisi (asagohan), lounas iltapäiväriisi (hirugohan) ja päivällinen iltariisi (bangohan). Ala-asteella mua haukuttiin joskus riisiksi, mutta Japanissa riisi on kaiken a ja o, joten nyt saan olla ylypiä puoliriisiydestäni!

Aamupalan jälkeen poikaystävä valjasti minut poseeraamaan itseäni korkeampien kokeshi-patsaiden kanssa. Kello oli liian vähän enkä nauttinut olostani. Puoli tuntia ennen check-outia löydettiin jopa hieromatuoli, jonka olemassa olosta oltiin koko edellispäivä tai oikeastaan koko elokuu haaveiltu. Tuoli toimi kolikoilla, joita meillä ei ollut, koska olimme käyttäneet viimeiset roposemme kaljaan ja kamaboko-aiheiseen avaimenperään. Menin hetkeksi lattialle nukkumaan pari lisäsilmällistä sen sijaan, että olisin mennyt esim. suihkuun ja pessyt kuontaloni, joka oli vaihteeksi ehtinyt yön aikana kokea muodonmuutoksen limaletiksi, vaikka sen illalla onsenissa hankasin. Jos etsit henkilöä, joka onnistuu lähtemään kylpylästä likaisena, voit luottaa minuun.

Jätimme Iwamatsu ryokanin taaksemme hetkeksi vaan tuskin iäksi. Ulkona satoi ja paistoi sikin sokin. Matkan varrella oli tulikärpästen suojelupuisto ja itsepalvelulla toimiva halkokauppa.

Päivän ohjelmanumero piti olla vierailu Nikkan Whiskeyn tislaamoon. En oo suuri viskin ystävä, mutta olin luvannut parit viskituliaiset käydä perheenjäsenilleni hankkimassa. Nikkanin perustajasta ja tämän skotlantilaisesta vaimosta kertova aamusarja Massan oli lempparini viime vuonna, joten olin liikkeellä enemmän Massan-pyhiinvaellus- kuin viskimielessä. Oltiin etukäteen tarkistettu, että paikka on auki joka päivä. Niinpä autossa ussoot ja majikayot kaikuivat, kun portilla odottikin kyltti, jossa luki "本日は都合により臨時休業致します", olemme tänään poikkeuksellisesti kiinni [syistä johtuen]. Poikaystävä kehotti ottamaan ainakin muistoksi kuvan tästä once in a lifetime -kyltistä.



Nielaisimme pettymyksemme ja jatkoimme matkaa vailla määränpäätä. Jätimme taaksemme Sakunamin maamerkin, joka tunnetaan paikallisten keskuudessa Gorillavuorena.



Hetken mielijohteesta otettiin suunnaksi Akiu ja Akiun vesiputous (秋保大滝), jonka poikaystävä tiesi olevan yksi Japanin kolmesta kuuluisasta vesiputouksesta (三名瀑). Japanilaiset rakastaa kolmen suuren tai kuuluisan listoja; on kolme suurta lumilaaksoa, kolme suurta vuoristolinnaa, kolme suurta patoa, kolme suurta ihoa kaunistavaa onsenia, kolme suurta näyttämöä, kolme suurta raamenia. En tiedä, millä perusteella vesiputoukset on listaan valittu, kun Akiun putous ei oo Japanin pisin, korkein eikä liioin levein, mutta komia se oli kyllä. Putouksen korkeus on 55 metriä ja leveys 6 metriä. Polun varressa kukki vielä jopa hortensiat, jotka lähempänä kaupunkia oli aikaa sitten kärventyneet 40 asteen helteissä.



Kaukainen näkymä ei tyydyttänyt vesiputousnälkäämme, vaan päätettiin laskeutua alas laaksoon ottamaan veteen kosketustuntumaa. Mikä olikin helpommin sanottu kuin tehty, sillä reitti oli pitkä, jyrkkä, liukas ja kurainen, ja viskinmaisteluun varautuneena patikointigeariini kuului sandaalit ja nunnan kaapua muistuttava kolttu. Lämpötilakin oli jotenkin vaivihkaa hivuttautunut kolmeenkymppiin, mutta en rohjennut riisua koleassa Sakunamissa pukemaani neuletta, ettei joku pyhiinvaelluspaappa olis saanut slaagia hihattomasta olemuksestani.



Puolen tunnin reippailun jälkeen saavuttiin vesiputouksen juurelle! Japanin kielessä on sana tadoritsuku, joka tarkoittaa saapua jonnekin kovien ponnistelujen jälkeen, enkä ihmettele, että tällasessa maastossa eläneet ihmiset on sellasenkin sanan tarpeelliseksi kokeneet. Vesi oli jääkylmää ja kaskaiden volyymitaso vähintään sama kuin putouksen. Paluumatkalla poikaystävä alkoi hoputtaa mua sillalla epämääräisiin syihin vedoten, mutta onneksi pistin mukisematta kinttua toisen eteen, koska turvallisen etäisyyden päähän talsittuamme se paljasti, että epäili sillalla olleen suzumebachin eli maailman suurimman ja vaarallisimman herhiläislajin pesä. Kammoan supisuomalaisia ampiaisiakin, joten olisin varmaan itkenyt, jos poikaystäväni olis maininnut siitä pesästä hetkeäkään aikaisemmin. :'D Loppumatka sujui rivakasti, koska en halunnut esim. kuolla.



Akiu-ekskursion jälkeen autoiltiin takaisin ihmisten ilmoille Sendain kaupunkialueelle. Sendain keskusta ja Sakunami kuuluu tosin hullua kyllä samaan Aoban kaupunginosaan, joten oikeastaan käväistiin Aoban ulkopuolella vain vesiputousta katsellessa. Oltiin suunniteltu menevämme ukiyoe-näyttelyyn, mutta ei tullut mieleenkään, että on maanantai ja kaikki museot tietenkin kiinni. Jatkettiin siis samaa extempore-linjaa ja mentiin Sendain linnan raunioille kuikuilemaan näköaloja yli koko Sendain aina vuorille ja merelle saakka.



Saatoin ottaa aika monta kuvaa näköalasta. :D Poikaystäväni sen sijaan keskittyi kuvaamaan Date Masamuneksi pukeutunutta opasdudea, josta hän käytti tuttavallisesti nimitystä ikemen. Krääsäkaupasta kävin hakemassa veljilleni Date Masamune -kokeshin sekä Date Masamunen kypärän. Date perusti lempikaupunkini Japanissa, siispä Date 4ever.

Olin nähnyt kotirouvien uutisissa, että Sendaihin on avattu uusi Okinawa-kauppa, ja sinne oli päästävä. Kaupan nimi oli Washita, ja se on joku maanlaajuinen ketju. Maanlaajuinen tosin tarkoittaa yleensä käytännössä löytyy muualta maasta mutta ei Touhokusta, ja tänkin kaupan kaupan mainossloganeihin kuului sendailaisiin kuin tuhat volttia iskevä Touhoku hatsu eli ensimmäinen Touhokussa. Miyagista ja Touhokusta on vuosien mittaan tullut sen verran tuttuja, että harvoin mikään tuntuu enää kovin eksoottiselta tai ulkomaalta - usein Touhokussa ollessanikin mietin, kuinka jännää olis mennä ulkomaille vaikka Shihokuun tai Kyuushuulle -, mutta Okinawa-kauppaan astuttuani tuntui siltä, että olis jossain vieraassa maassa. Myyjillä oli aloha-paidat, okinawalainen shimauta-humppa raikasi ja olin ihan fiiliksissä, kun hyllyt oli täynnä omituisia tuotteita, joilla oli outoja okinawalaisia nimiä. Tarjolla oli kuivattuja siankorvia ja käärmeenmyrkkyä sisältävää currya. Oon liekehtivä Okinawa-fani, mutta okinawalainen keittiö ei iske samalla lailla kuin muu japanilainen, kun en piittaa sianlihasta alkuunkaan. Oon syönyt akitalaisia mehiläisentoukkia ja okinwalaista siankorvasalaattia ja toukat vei kyl voiton. Okinawan kuuluisin kasvis gooya eli karvaskurkku sitä vastoin <3_______<3. Gooyan, kananmunan, tofun ja katsuobushin yhdistelmä gooya chanpuruu on Okinawan jumalten lahja maailmalle, ja aion syödä sitä naama irvessä joka päivä, jahka joskus pääsen Okinawalle.



Kaupungilla oli käynnissä jonkinlainen gyarujen kansainvaellus, jonka syyksi paljastui random visual kei -yhtyeen esiintyminen paikallisella klubilla. Enpä ennen tätä tiennyt, että gyarut ja visual kei kuuluu yhteen. Gyaruja oli kaikkialla, tukka oli limassa ja ravintola oli kiinni; katsahdettiin toisiamme ja todettiin yksissä tuumin, että painutaan takaisin Rifuun, missä riisipellot lyövät kättä pachinko-hallien kanssa, ja mennään nauttimaan Marumatsun tarjoamasta gourmetista. Ensiksi kävimme kuitenkin ostamassa eväät Ministopista koska logiikka. Oon obsessoitunut Ministopin tikkuperunoista. Kerran syvälle sydämeen sattui, kun olin suunnitellut syöväni niitä aamupalaksi, mutta tiskillä olikin lappu, että paistotuotteita saa vasta kello kymmenen jälkeen. Kerran romanttisella iltakävelyllä äidyin muistelemaan legendaarista hautajaiskurssia ja sitä, kuinka kaikkien piti kertoa, kuinka haluaa tulla haudatuksi. Poikaystäväni ehdotti, että ruumiini voitais uppopaistaa rakastamieni ranskanperunoiden tapaan. Kerrassaan fantastinen idea.



Perillä Rifussa kello oli sopivasti sen verran, että oltiin anoat asiakkaat koko Marumatsussa. Orastava iltarusko muuttui harmaaksi tihkusateeksi. Radiossa soi tauotta Marumatsun mainoslaulu. Mammaru marumatsu minna ga genki itsumo attaka marumatsu de. Olin ihan valmis laittamaan pitkäkseni lattialle, sillä jos joku kykenee palaamaan onsen-matkalta epälevänneenä niin minä, mutta maltoin kuitenkin mieleni ja tilasin sen sijaan vakiosettini kylkeen yhden pienen ajifurain (friteerattu jonkin sortin piikkimakrilli). Tai siis luulin halvan hinnan perusteella tilanneeni, joten järkytys oli suuri, kun pöytään ilmesty neljä ainakin reissumiehen kokoista vonkaletta. Poikaystävä on vankkumaton japanilaisen mottainai-filosofian edustaja, joten siellä sitten istuttiin hämärän rajamailla välillä harhaillen pakkosyömässä ajufurai-erhettän. Itkini ja nauroin ja söin ajifuraita yhtä aikaa ja olin varma, että me ei päästä enää koskaan pois Marumatsusta, koska se ajifurai ei näyttänyt loppumisen merkkejä. Tabetemo tabetemo tabekirenai ajifurai. Autossa lauoimme toisillemme ajifurai-aiheisia solvauksia ja jouduin vannomaan, että en enää koskaan tilaa ajifuraita Marumatsussa. Sen pituinen se.

perjantai 2. lokakuuta 2015

Sumomuija, judodude ja Sei Shounagon

Japanin yhteiskunta ei edelleenkään oo mikään tasa-arvon tyyssija. Suomessakin on vielä kokovartaloministereitä ja palkkaeroja, vaikka Suomi pääseekin aina tasa-arvovertailuissa kärkisijoille, joten voitte arvata, millainen meno on Japanissa, joka on Maailman talousfoorumin tasa-arvovertailussa hulppeasti sijalla 104 edellään sellaisia tasa-arvon äänitorvia kuin Uganda ja Venäjä. Poikaystäväni tiskaa aina kahvikupit työpaikallaan, koska on nuorin työntekijä ja luonteeltaan sellainen kuin on eikä kukaan muu vaivaudu niitä tiskaamaan. Yhtenä iltana joku seniorikääpä oli todistanut tätä tiskaustapahtumaa ja todennut, että onpa sinulla rankkaa, kun nää meidän naiset ei hoida hommiaan. Mikä sitten oli hitusen tätä eliittikumppaniani jurppinut, kun työpaikan naiset eivät niistä kupeista koskaan olleet minkään sortin sumppia siemailleet. Tästä ei pidä vetää johtopäätöstä, että kaikki japanilaiset olis naisvihaajia tai epätasa-arvon kannattajia, koska se ei pidä paikkaansa, ihan kuten mäkään en jaa tässä jutussa haastatellun henkilön näkemyksiä, vaikka kuus pitkää vuotta kävin kyseisen henkilön historian opetuksessa oppimassa panssarivaunuista, rintamalinjoista ja Kummelista.

Japanilainen yhteiskunta perustuu joka tapauksessa vahvasti sukupuolittuneeseen työnjakoon. Nykyinen hallitus on näennäisesti naisten yhteiskunnallisen etenemisen asialla (japaniksi josei no shakai shinshutsu), mutta lähemmällä tarkastelulla sieltä paljastuu kuitenkin alta sama vanha paska uusissa kääreissä. Ikuisuusgraduni tiimoilta olen saanut tutustua tähän työnjakoon enemmän kuin mielenterveydelleni olisi suotuisaa ja jokusen kerran oon tutkimukseni takia trollaantunut. ("Täytyy varoa, ettei mies osallistu lastenhoitoon liikaa ja ole liiaksi 'isä'. Ikumen-ilmiö on nyt muotia, mutta miesten sukupuolineutraalius voi johtaa seksittömään liittoon, joten kohtuu kaikessa." T. Tohtori Ishibashi Baby-mon numerossa 7/2014) Siksipä mua inspiroi suuresti japanilaismuijat, jotka kaikesta huolimatta keskittyy duunaamaan omaa juttuaan. Kuten tää sumomuija Asahi Shimbunissa, käännös by yours truly. (En oikein tunne suomalaista sumosanastoa, sikäli mikäli sitä on.)

Naisten sumopainin nuorten maailmanmestari liittyi viime keväänä Kioton Ritsumeikanin yliopiston sumopainijoukkueeseen. Hän treenaa joka päivä ankarasti tavoitteenaan tuoda Japanille kultamitali ikärajattomista mm-kilpailuista.

Manaho Hoshizaki on 19-vuotias ja kotoisin Hamamatsun kaupungista Shizuokan prefektuurista. Hän opiskelee Ritsumeikanin yliopiston liikunta- ja terveystieteiden tiedekunnassa liikuntalääketiedettä ja urheiluravitsemustiedettä.

Kuutena iltana viikossa Hoshizaki käy salilla treenaamassa kahden tunnin ajan. Hän vyöttää mawashin treenivaatteidensa päälle ja harjoittelee tsupparia, oshidashia, nagewazaa ja muita tekniikoita yhä uudelleen ja uudelleen vastuksenaan joukkueen muut mies- ja naispainijat. Hän on tosissaan myös voimaharjoittelussa, penkistä nousee 50 kiloa.

Sumopainiin Hoshizaki tutustui ala-asteen ensimmäisellä luokalla. Hän harrasti tuolloin painia ja osallistui painikavereidensa kanssa lasten sumoturnaukseen. Itseä suurempien poikien päihittäminen tuntui mukavalta, ja sumo vei mukanaan.

160-senttinen ja 60-kiloinen Hoshizaki on pienikokoinen sumopainijaksi, mutta hänen valttejaan ovat painissa hioutunut heittotekniikka ja ketteryys.

Viime vuonna Hoshizaki voitti kevyen sarjan mm-kultaa neljättä kertaa järjestetyissä naisten nuorten sumopainin mm-kisoissa Taiwanin Kaohsiungissa. Mestaruus oli Japanille ensimmäinen laatuaan.

Aikaisemmin Hoshizaki oli kilpaillut niin sumopainissa, painissa kuin judossakin, mutta mestaruuden voitettuaan hänestä alkoi tuntua, että sumo on se laji, jossa tulosta syntyy. Hoshizaki päätti keskittyä sumoon. Hän lähti opiskelemaan Ritsumeikanin yliopistoon ja liittyi sen sumojoukkueeseen, josta on ponnistanut monta maineikasta miessumopainijaa.

Tällä hetkellä Ritsumeikanin sumojoukkueeseen kuuluu 13 jäsentä. Jäsenistä naisia on neljä Hoshizaki mukaanlukien. Yksi heistä on neljännen vuosikurssin opiskelija ja niin ikään Shizuokasta kotoisin oleva Miku Yamanaka, jolla on kokemusta kilpailemisesta ja voittamisesta myös aikuisten sarjatasolla. Hoshizakille Yamanaka on suuri esikuva.

27. heinäkuuta Hoshizaki ja Yamanaka osallistuivat Gifun prefektuurissa järjestetyn naisten sumoturnauksen kolmen hengen joukkuekilpailuun. Hoshizaki toimi joukkueen kapteenina. Vaikka Hoshizaki kilpailee yksilötasolla kevyessä sarjassa, kaatoi hän vastustajajoukkueen raskassarjassa kilpailevan kapteenin ja varmisti näin Ritsumeikanin joukkueelle sen ensimmäisen Japanin mestaruuden.

"Itseluottamukseni kasvoi, kun kaadoin vastustajan, jota en aikaisemmin ollut pärjännyt", Hoshizaki sanoo. Kova työ alkoi tuottaa tulosta. Siksi olikin pieni järkytys, kun Hoshizakia ei valittu Japanin joukkueeseen 30. elokuuta Osakan Sakaissa järjestettyihin mm-joukkuekilpailuihin.

Siitäkin huolimatta Hoshizaki katsoo luottavaisena tulevaan. Vastuksen kaatamiseen tähtäävien perusharjoitusten ohella hän hioo taktiikkaa, jolla voittaa kansainvälisissä kehissä.

Sumojoukkueen harjoitusten välissä Hoshizaki osallistuu myös yliopistonsa painijoukkueen harjoituksiin. Monet kansainväliset urheilijat eivät tyydy pelkkään sumopainiin, vaan yhdistelevät tekniikoita myös painista ja judosta. Hoshizaki uskoo, että hänen on tehtävä samoin. "Haluan päästä edustamaan Japania ja päihittää kansainvälisissä kisoissa itseäni vahvempia vastustajia."


Alkuperäinen juttu & kuva

Katoin muuten Japanissa pari jaksoa Himouto Umaru-chania ja hyväksyin tämän tosiasiaksi:


Mutta tossa pari päivää sitten laitettiin veljeni kanssa randomilla Ore monogatari pyörimään. Parin minuutin jälkeen oli pakko hieraista silmiäni. Joku on tehnyt animen poikaystävästäni???????? Whatsappasin välittömästi boifurendolle, jonka kommentti oli, että se olikin jo odottanut, milloin teen tämän huomion. :D Mut siis päähenkilöllä on jopa sama judotausta ja sama judossa murtunut nenä????



Sori oli pakko. :D Armas toverini ja partnerini in crime (olemme warettaneet animea ja kerran Kontulassa kävelleet päin punaisia). 27.9.2011 tapasin tämän tyypin ja elämäni suunta muuttui. En mennyt vieroitukseen enkä löytänyt jeesusta, mutta menin huoneeseen 108 ja sitten menin luolaan ja akvaarioon ja onseniin ja hissiin ja Citymarkettiin ja Yamanashiin ja Toudaihin ja Ishinomakiin ja kylpyammeeseen ja hammaslääkärin hieromatuoliin ja lentokentälle ja Lappajärvelle ja Rifun yöhön puhumaan siitä, olisko talo vai asunto parempi vaihtoehto. Muutin jopa pois Helsingistä, mikä ei todellakaan kuulunut suunnitelmiini viis vuotta sitten. NELJÄ VUOTTA. YONEN NANDAZO. Aika ja paikka oli täysin vääriä, mutta neljä vuotta myöhemmin ollaan facetimessa peliä nimeä seittemän syksyn kasvia ([vastaus: nadeshiko/neilikka, myös Japanin naisten jalkapallomaajoukkue]- Anna vihje. - Tää liittyy jalkapalloon. - Pallo. Nurmikko. - Lol haloo. Tää on niinku the jalkapallo. - Okazaki. Gamba Oosaka. Emt??? - HALOO TÄÄ ON KUKKA. PINKKI KUKKA. - Ume. - AI SYKSYN UME OOTKO SÄ EDES JAPANILAINE????????). Ei oo aina ollut helppoa tai edes hauskaa, mutta tämä henkilö > muut henkilöt. Tämä henkilö on sellainen, että kun kaupassa pitelin magneetteja vähäpukeisista fanservice-animeuimaripojista aikeenani viedä ne pikkuveljilleni trollituliaisina, otti tämä henkilö ne kädestäni, marssi muina miehinä kassalle ja osti ne. Sellainen, jolle voi uhrata blogistaan kokonaisen kappaleen neljän vuoden tuntemisen kunniaksi, vaikka jokunen lukija siellä varmaan suuhunsa oksentaakin. KYLLÄ SIITÄ VAAN TUNTOO, sanoi huono jurvalainen imitaattori. Kyllä siitä vaan tuntoo. Nantonaku.

Ne seittemän virallista syksyn kasvia (aki no nanakusa) on muuten obana/elefanttiheinä, kikyou/jalokello, nadeshiko/neilikka, kuzu/kudzupapu, fujibakama/Eupatorium fortunei, hagi/lespedeza ja ominaeshi/Patrinia scabiosifolia! Ne tulee joskus 1500 vuotta sitten eläneen käivänän runosta. Turha tieto on iloni. Jos osaat japania ja turha tieto on sinunkin ilosi, tässä linkkivinkki: benricho.org. Sisältää kaikenlaista viihdyttävää nippelitietoa Kioton vaikeista paikannimistä perustuslakiin.



Toin vaihteeksi Japanista aika monta kirjaa. Siis koko No 6 -sarjan lisäksi. Esimerkiksi kaikki nää:


Oon liekeissä tosta Makura no shoushi mangan avulla -tekeleestä, jonka ostin puoli tuntia ennen kuin poistuin shinkanseniin kyytiin ja Nagoyaan. Koska vietin tottakai vipat hetkeni Sendain ja poikaystäväni seurassa kirjkaupassa ja Freshness burgerissa. In any bookcase, Makura no shoushi on siis kokoelma 900-luvulla eläneen hovinaisen Sei Shounagonin hajanaisia mietelmiä. Kuuluisin mietelmänsä lienee haru wa akebono, keväässä parasta on aamunkoi. Musta on kiva fiilistellä Heian-kauden Japania aina silloin tällöin. Ei kuitenkaan niin paljon, että vaivautuisin tuhannen vuoden takaista japania tositarkoituksella opiskelemaan. Laitoksella on Japanin klassiseen kulttuuriin perehtyneitä tutkijoita, ja Toudain kenkyuukaissakin oli tyyppi, joka teki väitöskirjaa puutarhoista Heian-kauden runoudessa. Onko näillä ihmisillä jotkut erityisaivot vai miten he pystyvät siihen?????? Kaltaiselleni viihdettä kaipaavalle tavalliselle kuolevaiselle ja casual fanille tällaset helpotetut hupiversiot tulevat tarpeeseen. Ehkä se Papin rouvakin olis uponnut paremmin, jos mukana olis ollut Juhani Ahon twiittejä (tai hyi ehkä ei sittenkään) ja piirroksia aikakauden pappisväen ruokavaliosta.