sunnuntai 23. syyskuuta 2018

Uusi blogi

Heissuliveissulihei! En kestä tätä bloggeria enää yhtään sekuntia kuulkaas!!! Tulkaa kanssani uuteen osoitteeseen, johon pääsee tästä: https://suomijapanisiiri.wordpress.com/


Jäähyväiseni Bloggerille:

tiistai 11. syyskuuta 2018

Päivien viemää

Päivässä on syksyn tuntua!



Sendai jumiutui pitkittyneeseen syyssaderintamaan eikä sardiinipilvistä tai koristautuvista vuorista ja muista syksyn ilmiöistä ollut tietoakaan, mutta tänään tihkuverhon hälvettyä pyykki on kuivunut ja jalakoja palellut. Hurraa! Kauden kurpitsat ja sienet ja purppurabataatit on ilmestyneet kaupan lähiruokakoppaan, ja viimeksi mettässä käyskennellessäni polulle oli pudonnut jo jokunen tammenterho, vaikka ruskaa saadaankin odottaa pitkälle lokakuuhun. Syksy on Japanissa paitsi lehtien ja kuun ihailun niin myös syöpöttelyn aikaa: helteiden hellittäessä täällä alkaa joka nurkalta kaikua fraasi shokuyoku no aki, ruokahalun syksy. Ruokahalun ajatellaan kasvavan syksyllä, ja sehän on mitä oivin syy piipahtaa tänne popsimaan kastanjariisiä ja grillattua sairaa!

Tein amazu ankakea.
Tässä on munakoiso ja myouga menossa misosoppaan.
Tämmöinen dinner (umeboshi-okra-soba).
Tofu-kiinansipuli-enoki-mössö.
Vihanneskaupassa oli syksy.


Sitten muihin uutisiin. Paperinpyörittelyrumbani on tullut päätökseen. Nyt on uusi sukunimi husbandin perherekisterissä, ja vieläpä oikein komiasti kanjeilla. Perhetekisteriasioita voidaan käsitellä ainoastaan siinä kunnassa, jossa henkilö on syntyessään ollut kirjoilla, minkä vuoksi yksi vaivainen tietojen muutos oli taas monen mutkan takana. Vaikka asuttaisiin kaukaisella saarella Okinawalla, pitäisi sieltä lähteä Ishinomakin virastotalolle asioimaan. Omien tietojeni saaminen 8000 kilometrin päästä oli paljon yksinkertaisempi juttu. Unohdin laittaa nettilomakkeeseen maininnan apostillesta, mutta sekin hoitui lähettämällä sähköpostia perään. Ainoa pulma ilmeni Japanin päässä, kun posteljooni ei voinut toimittaa kirjettä laatikkoon, koska postin tietojen mukaan tässä asunnossa asuu husband. Nettilomake, jolla osoitteenmuutos menee perille sekä postiin että maistraattiin, siinäpä vasta keksintö! Täällä keksinnön tilalla on pieni viheriä lappu, johon piti piirtää ympyrä mikäli täällä todellakin asuu joku Siiri, ja luetteloida lisäksi kaikki muut saman katon alla majailevat. Tämän lapun sitten kiikutin junan kyyditsemänä Shiogaman kaupunkiin, josta sain postini. Kotiovella odotti toinen samanmoinen lappu, jossa tällä kertaa tiedusteltiin, asuuko mahdollisesti myös Shibuya Shinobu kanssamme, hälle kun olisi postia tarjolla. Toki olin juuri käynyt virallistamassa tiedon, että Siiri ja Salaryman asuvat osoitteessa, mutta sehän ei vielä tarkoita, että Shibuya Shinobu EI asuisi!! Terveisin japanilainen virastologiikka.

Raportti Ishinomakin viraston parkkihallista.
Raportti Ishinomakin viraston wc-tiloista.
Shiogaman maisema.


Mutta nyt on paperit oo ja koo! Terveysvakuutuskortti tuli husbandin työpaikan kautta, ja siinäkin on sukunimi kanjeilla. Odotankin jo innolla, minkälaisia ongelmia se voi tuoda tullessaan, kun henkkareissani kanjeja ei ole. Otin japanilaisen sukunimen, koska ääkkösten selittely ja Kankaanpaeaena oleminen ei kiinnostanut, mutta on tämä nykyinenkin sukunimi melkoinen murheenkryyni. Merkki 上 luetaan sukunimissä yleensä kami tai ue (村上 Murakami, 井上 Inoue), mutta tässä sukunimessä se luetaan poikkeuksellisesti ka, mitä ei voi päätellä mistään, ellei tämä harvinainen sukunimi ole valmiiksi tuttu. Monta kertaa olen avannut oven Amazon-kuljettajalle, joka on tiedustellut husbandille osoitetun paketin lomasta, asuuko Kami-päläpälä-sama täällä. Ekalla kertaa taisin vielä sanoa hai Ka-päläpälä desu, mutta sen jälkeen olen ottanut husbandin linjan ja hyväksynyt Kami-päläpälän suosiollla ajoittaiseksi sukunimeksemme.

Vaan eipä siinä vielä kaikki! Toisinaan vastapuoli ei tunnu hahmottavan, että henkkareissani tosiaan on japanilainen sukunimi, ja sukunimelle yritetään väen väkisin keksiä outoja lausuntapoja. Mikä siis mielestäni on ihan ymmärrettävää silloin, kun oon yksin liikkeellä, mutta husbandin kerrottua oman sukunimensä sukunimen ulkomalaaistaminen aiheuttaa välillä pieniä huoh-tuntemuksia. Näin esimerkiksi taannoin kännykkäliittymäkaupassa. Myyjä halusi tietää danna-saman eli husbandin sukunimen lukutavan. Sen jälkeen myyjä tiedusteli oku-saman eli rouvan nimen lukutapaa ja vastauksen saatuaan ei kuitenkaan millään suostunut ymmärtämään, että niin kyseessä on siis sama sukunimi ja sama lausuntapa naimisissa kun olemme. Tämä myyjä kyllä sekoili muutenkin aika urakalla ja kävi vähän väliä kysymässä neuvoa nuoremmilta kollegoiltaan, ja päästiin pois kaupasta vasta puoli tuntia sulkemisajan jälkeen, vaikka oltiin menty paikalle ihan hyvissä ajoin. Luulin myyjän olevan hiljattain työelämään siirtynyt kotirouva ja tsemppasin häntä mielessäni, mutta lähtiessäni tulin vielä vilkaisseeksi myyjän nimikylttiä, ja siinä myyjän titteli oli TEAM LEADER. Että semmoista täällä palkat ja tittelit ikävuosien mukaan -linjan maassa. Kotona kävi vielä ilmi, että myyjä oli unohtanut antaa paperin, josta selviää uusi puhelinnumeroni, joten piti vielä rimpautella husbandille ja katsoa, minkälainen numero ruutuun ilmestyy.

Liittymäni on muuten Y!mobile. Olin valmistautunut etukäteen hankkimalla Kiinasta OnePlus-puhelimen Aasia-version, joka toimii Japanissa moitteettomasti. Japanissa isoimmat operaattorit tarjoaa yleensä vain puhelimen ja lukitun simin kytkykauppaa, eli simiä voi käyttää vain siinä operaattorin puhelimessa, johon se on ostettu, minkä takia kuukausimaksut on täällä pilvissä ja kilpailutus hankalaa. Tähän on kuitenkin tulossa lähitulevaisuudessa lakimuutos, joka kieltää kytkytyksen. Samalla pitäis kadota sopimuksista kohta, jonka mukaan asiakas joutuu maksamaan 10 000 jeniä korvausta, mikäli irtisanoo liittymän alle kahden vuoden sisällä. Tervetullut muutos olisi se.

Kotikuja.
Kotikaupunki.
Iltakävely.
Tapasin kisun.
Anoppilan autokatos.


Tervetuloista puheen ollen ensimmäinen suurempi sukudinnerkin oli kunniakseni tuossa muutama viikko takaperin. Tilanne kuumotutti kyllä etukäteen, mutta selvisin lopulta ilman sen kummempia mokailuja. Tavallisia kuolevaisia olivat kaikki! Setä pitää löytökissataloa, eno budjetoi kaupungintalolla, 80-vuotias mumma viljelee maaplänttiään. Mumman kanssa piti lattialla kumarrella. Suurimman vaikutuksen mummaan kuitenkin teki, että valmistan husbandille japanilaista kurkkusalaattia eli sunomonoa. :D Ilmeisesti sunomono oli hälle tae siitä, että parhaani täällä yritän. Kuten teenkin! Toisinaan joudun kyllä silmäni ja korvani ummistamaan, ettei pulssi liikaa kohoaisi. Erityisesti kaikenlaiset häirintä-, ahdistelu- ja syrjintäuutiset koputtelevat kepillä mielenrauhaani, vaikka toisaalta onkin positiivista, että näitä tapauksia sentään nykyään saadaan päivänvaloon. Eivätpä nää uutiset Suomessakaan mieltäni ylentäneet, ja esimerkiksi perussuomalaisten puheenjohtajan lausuntoja en todellakaan kaipaa elämääni, mutta Suomessa sentään tuntuu, että voin edes yrittää vaikuttaa asioihin esim. omalla äänestyskäyttäytymisellä ja tiettyjä järjestöjä tukemalla, mutta täällä mamuna omat vaikutuskeinot tuntuu aika olemattomilta.

Merellä tuuli.
Simpukoitakin etsin.
Tässä oli ennen männikkö, mutta tsunami vei sen.


Säiden seljettyä hinku merelle on kova! Oon joskus suomalaisissa matkajutuissa törmännyt hassuun käsitykseen, että rannat ja merimaisemat olis Japanissa jotenkin harvinaisia, tai että niitä ei "heti yhdistäisi Japaniin." Mutta siis kuulkaas. Japani koostuu saarista!! Pitkulaisista ja patkulaisista!! Paljon on rantaviivaa täällä kaiken näköistä, uskokaa pois! Tokion lähelläkin on esimerkiksi suosittu Yuigahaman uimaranta, jossa piisaa kesäkaudella väkeä kuin uusia perunoita kattilassa.

Lapsi.
Toinen lapsi.


Semmoinen oli eka kuukauteni ulkosuomalaisena! Unohdin vastata kommentteihin, kun ne ei olleet jostain syystä tulleet mailiini, mutta koitan petrata taas! Blogini hakee vähän muotoaan, kun en tällä kertaa oo täällä suorittamassa mitään tietyn pituista rupeamaa ja ympäristökään ei enää sillä tavalla tunnu uudelta, että jokainen kuppinuudeli olis raportoimisen arvoinen, mutta jorisemisiin!

perjantai 7. syyskuuta 2018

Saarelta

Jo on ilimoja pirelly! Kuukausi Japanissa oleskelua takana, ja siihen on mahtunut taas aimoannos kaikenkarvaisia luonnonmullistuksia. Muutama päivä sitten katselin televisiosta taifuunin riepottelemia autoja ja tulvivaa lentokenttää Kansaissa, tänään istun ankean harmaasta säästä huolimatta heikossa tunnelmavalaistuksessa, jotta Miyagissa riittäisi sähköä Hokkaidolle, jossa kärvistellään vailla sähköä eilisen järistyksen jälkeen. Hokkaidon järistys oli japanilaistermein chokkagata jishin ('suoraan alapuolella oleva maanjäristys'), eli sen keskus ei ollut merellä vaan maalla, mistä johtuen vuoria on sortunut ja teitä repeytynyt kahtia. Japanissa järistysten voimakkuudesta puhuttaessa käytetään paikallista seismistä shindo-asteikkoa, joka kuvaa heilumisen ja tärinän voimakkuutta ja sen vaikutusta ihmisiin ja ympäristöön. Hokkaidon järistys oli voimakkaimmillaan shindo 7, jota suurempaa lukua ei asteikolla ole.

Täällä Miyagissa ei vuoden 2011 jälkeen ole voinut ummistaa silmiään siltä ajatukselta, että silmänräpäyksessä kaikki saattaa muuttua. Leijonanosa Japanin järistyksistä osuu yhä akselille Ibaraki-Fukushima-Miyagi-Iwate, jossa mannerlaatat edelleen hakevat paikkaansa. Meillä on komerossa evakuointivermeet, kaappien ovissa turvaläpyskät (joiden jatkuva avaaminen ja sulkeminen on kieltämättä rasittavaa) ja korkealla hyllyllä ei mitään pyyhkeitä raskaampaa. Kesän maanvyöryissä ja tulvissa Hiroshiman seudulla kuoli väkeä myös siksi, että hätätilanneohjeistukset karttoineen oli jätetty lipaston pohjalle pölyttymään, koska aikaisemmatkaan vyöryt eivät olleet yltäneet asuinrakennuksille saakka. Itse en halua samanlaiseen tunteeseen tuudittautua, vaan kertaan paikalliset hätätilaohjeet silloin tällöin, vaikka täältä meidän naapurustosta onkin turvallinen etäisyys vuorten rinteille ja vesistöihin. Hokkaidon Sapporon seutu ei oo yleistä suurten järistysten seutua (esim. Miyagin rannikolta kotoisin olevalle husbandilleni on kertynyt järistysmuistoja joka sormelle), ja siksikin tämänkertainen jymähdys tuli monelle yllätyksenä eikä siihen oltu varauduttu. Miyagissa ei tuntunut mitään perus tutinaa kummempaa, mutta oli tämä meillekin pieni herätys taas parempaan varautumiseen. Uutissa näytettiin, kuinka Hokkaidon marketeista loppui värkit, joilla huonekaluja kiinnitetään seinään. Meillä on vuoden verran pönöttänyt nurkassa komia jääkappi vailla minkäänlaista kiinnitysysteemiä. Monesti ollaan tuumattu, että pitäisi jääkaapin ja katon välinen etäisyys mitata ja sinne jonkunlainen palikka tunkea. Tuumaaminen loppui tähän!

Toisinaan Japanissa syö miestä, kun vastaus ongelmaan on lattea shou ga nai, sille ei voi mitään. Olen kerran tai pari husbandinkin kanssa kinannut, kuinka näkemykseni ovat idealistisia, itse kun kaipaan nopeita muutoksia ja näen maailmassa paljon ongelmakohtia, joihin jokaisen pitäisi aktiivisen tarmokkaasti yrittää vaikuttaa. Autojen lennellessä mukkelis makkelis ja muurien sortuessa kivirykelmiksi muistaa kuitenkin kirkkaasti, että tämä täkälaiselle kulttuurille ominainen asioiden laidan passiivinen hyväksyminen ei ole mikään uusi villitys, vaan sen pohjana on vuosisatojen ketju, kun tupaan on tullut kaikkea lumesta laavaan. Meidänkin katto saattaa romahtaa vaikka minuutin päästä, kuka tietää. Sille ei voi mitään.

Nyt on kiirus muihin puuhiin, mutta palannen ensi viikolla kuvallisen arkielopostauksen muodossa. Päivittelen instagram storyani huomattavasti tätä blogia ahkerammin, joten sinne vaan jos kehno kuvailmaisu kiinnostaa. Linkki on tässä näin.

Laitanpa tähän jonkun random kuvan palanpainikkeeksi.

Sendaissa paahtoi aurinko joskus. Sittemmin olemme ajautuneet syyssaderintamaan.
Hankin pyörän. Hänen nimekseen tuli Hana-san. Japanilaiseen tyyliin Hana-sanilta puuttuu jalkajarrut ja polkiessa polvet pysyy koukussa kuin mummo hangessa.
Taivas oli komia joskus. Sittemmin puskat kynittiin ja nyt pihalta on suora näköyhteys eloomme.
Juna kulukoo.

torstai 16. elokuuta 2018

Small in Japan

Japanista päivää! Kuukaudet ovat vierineet ja meikämuumi siinä mukana. Sijantini on vaihtunut.

Muutin Japaniin! Viisumini on tällä hetkellä vuodeksi kerrallaan, ja nähtäväksi jää, oleskelenko täällä vuoden vaiko vuosikymmeniä, mutta täälä ollahan ny ainaki.

Saavuin viime viikolla tavalliseen tapaani taifuunin saattelemana, mutta seitsemän vuoden takaisesta poiketen en ollut pihalla ja vastaanottokomiteakin oli omasta takaa. Maahantulokin sujui sutjakkaasti. Kiisin lentokoneesta passintarkastukseen lailla rasvatun kanuunan ja olin paikalla ennen ruuhkaa. Ukkeli onnitteli avioliitosta ja johdatti ankeaan kulahtaneeseen huoneeseen, jossa sain käteheni ulkomaalaiskortin. Jälkeeni korttijonossa oli henkilö, joka vaikutti olevan ekaa kertaa Japani-asialla. Toivotin hälle onnea mielessäin, bodasin matkalaukut hihnalta ja puolessa tunnissa lentokoneen laskeutumisesta olinkin jo husbandin autossa matkalla kohti Sendaita. Pihalla oli 35 astetta kuumutta jo aamutuimaan enkä ollut nukkunut lentokoneessa tuntia enempää, joten otti tämä viiden tunnin autoilurupeama 15 tuntia Seinäjoelta poistumisen jälkeen hieman kunnon päälle, mutta kymmenen pysähdyksen taktiikalla siitäkin selvittiin.

Moottoritie Sendaihin vei Fukushiman autioituneen rannikon kautta, jonne viimeksi tätä väliä ajellessamme ei vielä päässyt. Siellä täällä oli työmaa ydinjätebunkkereita varten, mutta muuten oli hiljaista, ja riisipelloilla rehotti villi kasvillisuus. Osalle rannikkoa saa nykyisin palata, mutta harva niin on tehnyt. Monien talojen pihoille oli istutettu auringonkukkia ydinsaastetta imemään, mutta kasvimaiden kunnosta näki, ettei taloissa asu enää kukaan. Hetken aikaa horisontissa siinsi Fukushima Dai'ichin ydinvoimala. Täällä Miyagissa aika ei tunnu samalla tavalla pysähtyneen, koska vaikka tuhot olivat valtavat, on niiden jäljiltä hylättyjen maatilojen sijaan pelkkää tyhjää, ja siinä tyhjyydessä jonkinlainen lupaus tulevasta.

Kuvassa selkäänsä näyttää maailman kolmanneksi korkein patsas Ushiku Daibutsu Ibarakissa.
Jostain syystä olin halunnut nämä ibarakilaisen service arean teepötit ikuistaa, jaanpa ne siis kanssanne.
Matka Sendaihin kävi halki Fukushiman hylätyn rannikon, jonka peltoja ei viljele enää kukaan.
Bunkkerityömaa.


Ekat päivät meni lähinnä virastoissa asioidessa. Osoitteen rekisteröiminen ulkomaalaiskorttiin meni kaavan mukaan, kaikki muu ei niinkään. Mulla on ollut Yamagata-ajoista saakka tili Japanin Yuucho-postipankissa, koska oon tarvinnut sitä ministeriön, Jasson ja Toudain stipendien vastaanottamisen. Halusin päivittää tililleni uuden sukunimen ja osoitteen, mutta sepä ei onnistunutkaan pelkällä ilmoituksella, vaan aiheesta olisi pitänyt olla Virallisia Todistuksia ynnä Leimoja. Helpommaksi osoittautukin tyhjentää vanha tili pääomasta (sitä oli jopa 620 jeniä eli viis euroa), lakkauttaa se ja avata uus.

Koska tulin tänne vailla valmista töipaikkaa, mun terveysvakuutus ja eläke menee husbandin firman piikkiin, mutta sitä varten tarvitaan husbandin perherekisteriote, jota ei tietenkään voi saada asuinkaupunkimme virastosta, jonne rekisteröin osoitteeni, vaan ainoastaan husbandin synnyinkunnasta Ishinomakista. Miksipä luoda viranomaisille yhteistä tietokantaa, jos voi ajeluttaa kansalaisia ympäriinsä ja tukea näin huoltoasemien toimintaa. Kysyttiin vielä Tagajoun virastosta, voiko sukunimeäni päivittää husbandin perherekisterin tietoihin, mutta vastaus oli Ei Voi. Tämän tiedon varassa lähdettiin seuraavana päivänä reissaamaan kohti Ishinomakin virastoa lappua hakemaan. Lappu anotaan tietenkin täyttämällä lappu ja kiikuttamalla se luukulle.

Lapun anomisen lomassa kuitenkin selvisi, että perherekisterin tietojen muuttaminen on kuin onkin mahdollista, jos sitä erikseen pyytää. Täytettiin kasa kaavakkeita, mutta homma tyssäsi, kun husbandilla ei ollutkaan mukana tarvittavaa allekirjoitusleimasinta. Siispä lähdettiin kovaa kyyttiä anoppilaan leimasinta hakemaan. Takaisin tullessa tieto oli kuitenkin taas muuttunut. Anomus ei olisikaan kelvollinen pelkän vanhan ja uuden passin tietojen perusteella, vaan mukaan tarvitaan Suomen Valtion Viralliset Dokumentit. Näihin kuuluisi kuulemma muun muassa vihkitodistus, josta jouduin käymään tiukkaa vääntöä, koska virkailija ei voinut uskoa, että en voi saada Suomesta vihkitodistusta avioliitosta, jonka olen solminut Japanin valtiossa.

Lopulta päädyttiin siihen, että tilaan maistraatista vielä kerran virkatodistuksen (niitä on tullut tilattua useampi kappale tässä vuoden sisään) ja se riittänee. Husband vielä koitti vannottaa virkailijalla, että tämä on varmasti ookoo. Husband on itsekin julkisessa virassa ja tuntee siksi virkailijoiden psykologian. Luukuilla palvelevilla virkailijoilla ei yleensä oo päätösvaltaa, vaan tehtävään kuuluu kiikuttaa dokumentit esimiehen tarkastettavaksi. Siksi kukaan ei halua sanoa juuta eikä jaata asioiden oikeellisuudesta, koska näin vastuu virheestä säilyy väärät paperit tuoneella asiakkaalla. Missään ei myöskään lue minkäänlaista virallista ohjenuoraa tällaisten perherekisteritietojen muuttamisen kaltaisille erityistapauksille, koska husbandin analyysin mukaan japanilaiseen kansanluonteeseen kuuluu, että ongelmaa mietitään vasta kun ongelma on käsillä. Husband ehdotti, että tekisin tästä virastorumbasta postauksen otsikolla Nihon no paska. ::::D

Tuunattiin parveketta! Vielä puuttuu parvekekasvit.
Husband osti itselleen tuliaisiksi tämän nattoun Ibarakista, joka on kuulu papulimastaan.
Eräs aamupala. Riisi on palannut aamuruokavaliooni. Kuvan makrilli maksaa 7elevenissä 200 jeniä eli 1,5 euroa. Meillä on jopa pöytä, mutta silti vetelen aamupalat jakkaralla ja husband laattialla, kun tietokoneiden siirtely on liian kova urakka.
Näihin tunnelmiin.


Koitan tänne alkaa taas uuden sijaintini myötä jorisemaan. Vaan nyt menen valmistamaan miso-munakoisomössöä, kuulemiin!

lauantai 19. toukokuuta 2018

Numa numa numa yay

Kesää ja kärpääsiä! Husband haki tänään postista lärpäkkeen, jonka catchy nimi on japaniksi zairyuushikakuninteishoumeisho ja englanniksi certificate of eligibility. Suomeksi se on varmaankin oleskelulupatodistus. Sen myötä kolmen kuukauden sisällä on minun poistuminen isänmaasta kohti kansainvälistä avio-onnea. Aina välillä olen saanut tänne blogiin kyselyitä, miksi en jo muuta sinne Japaniin, mutta mielestäni hosumalla ei hyvä tuu, niin ollaan valmisteltu tätä juttua vuosikaupalla.

Yhtenä päivänä meillä oli varsin mielenkiintoinen keskustelu, kun husband halusi kuulla mielipiteeni ukaista (pelikaanien käyttö kalastuksessa), mutta luulin, että aiheemme on ugai eli kurlaus. Japanissa lapsille opetetaan, että kotiin tullessa pitää pestä kädet ja kurlata, joten sanoin, että se taitaa olla enemmän japanilainen perinne ja omasta mielestäni turhaa. Husband nyökytteli ja totesi, että uskoikin tämän olevan mielipiteeni. Asioiden laita selvisi vasta, kun kysyin, mistä tämä aihe näin yhtäkkiä, ja husband sanoi, että teeveessä näytetään juttua kuuluisasta tapahtumasta Gifusta, enkä kerta kaikkiaan voinut ymmärtää, miksi Gifu olisi kuuluisa kurlauksesta, olkoonkin että japanilaisilla paikoilla on välillä outoja vetonauloja. :D Sarjassamme kontekstisidoinnaisen kielen ongelmat.

Sitten takaisin Fukushimaan ja vuoteen 2017!

Bye bye onsen-kylä! Ken on nähnyt Henkien kätkemän saattaa tietää, että japanilaisen kylpyläkaupungin tunnistaa kesällä paperilyhdyistä.


Ensimmäinen etappimme kotimatkalla oli Aizu-Wakamatsu, joka näissä autokuvissa näyttää aika ankealta mutta oli livenä ihan perussympaattinen kulahtanut pikkukaupunki.

Saavuimme Aizu-Wakamatsuun. Fun fact: 質 paalussa merkkaa panttilainaamoa, sinne siis jos matkakassa loppuu kesken.
Ohikiitävä näkemykseni Tsurugajoun linnasta. Siellä se on if u just believe!!
Aizu-Wakamatsu, tuo Aizun menomesta numero yksi.


Aizu-Wakamatsuun meidät toi palava haluni ostaa japanilainen kynttilä (wa-rousoku) nähtyäni dokumentin niiden tekemisestä. Maalattuja kynttilöitä löytyi kyllä turistikaupoista ympäri Fukushimaa, mutta husband ei halunnut minun tyytyvän tusinatuotteeseen, ja lyhyen googlailun tuloksena löysimmekin paapan, joka myy tekemiään kynttilöitä suoraan pajastaan Aizu-Wakamatsussa. En ottanut yhtäkään kuvaa tapahtumapaikalta, mutta tässä on paapan sivut.

Näihin ekskursioihimme yleensä liittyy ylimääräistä säätöä, ja näin tälläkin kertaa. Selkävaivani tykkäsi kyttyrää lattialla nukkumisesta ja autossa istumisesta, niin että yrittäessäni poistua autosta kykenin vain kyyristelemään kuin mummo vietettyään 70 vuotta riisipellolla. Lisäksi minulla oli matkapahoinvointi ja hellepahoinvointi ja husband jupisi, kuinka meidän ei koskaan pitäisi lähteä kesällä mihinkään samalla kun liimasi selekäni täyteen feitasuja (vähän niin kuin mobilat mutta laastarimuodossa), mikä sekin oli haasteellista, koska olimme autossa parkkipaikalla ja minulla oli mekko päällä. Ei kuitenkaan jouduttu putkaan julkisesta paljastelusta tai avunannosta siihen, ja sain kuin sainkin kynttiläni, vaikkakin kynttiläkaupassa oli ihan kirjaimellinen kuumotus, kun paappa intoutui luennoimaan pukudraaman kynttilöistä ja koitin olla eee sou desukaaaa kymmenen feitasun poltellessa seljässäni.

Tämä kuva on tässä siksi, että sen ottohetkellä selvisi, että husbandini ei tiedä, kuka on Ricky Martin. Meillä on juttu luistanut ja sielujen sympatia löytynyt ihan ekasta tapaamisminuutista, mutta välillä tulee esiin näitä shokeeraavia kulttuurieroja. :D


Viimeinen etappimme tällä kiertueellamme olivat tulivuorenpurkauksesta vuonna 1888 syntyneet Goshikinuman lammet, jotka tuliperäisten mineraalien vaikutuksesta kimaltelevat sinisen ja vihreän eri sävyissä (jotka japanin kielessä ovat yksi ja sama väri ao, koska meri ja vuoret voivat ihmissilmään olla yhtä lailla sinisiä ja vihreitä). Näitä lampia on kolmisenkymmentä, osa pieniä ja osa vähän suurempia lätäköitä. Japaniksi tällainen ryteikkölampi on numa, hienostuneempi puutarhalampi puolestaan ike.

Tämä Bishamon-numa taitaa olla lammista suurin. Bandai-tulivuorikin sieltä kättensä työtä kuikuilee.
Myös muita henkiä oli paikalla.
Asetelma. Emme menneet paattihin.


Bishamon-numan viheriää välkehdintää saattoi ihailla turistitasanteelta, mutta sen jälkeen oli aika laittaa jalakaa toisen eteen ja sujahtaa pöpelikköön lailla raihnaisen sisiliskon muut ummet ja lammet nähdäkseen. Pöpelikössä oli ahdasta, ja koin perisuomalaiset sisäiset väinämöisraivarit, kun en voinut pysähtyä ottamaan kuvaa koska ihan kintereillämme samalla lankulla tasapainoili viisihenkinen perhe. Muita ihmisiä!! Minun pöpelikössäni!! Ei meillä Suomessa!! Onneksi lopulta vastaan tuli aukeampi paikka, jonka luona saatoimme vaihtaa reippaan perheen kanssa marssijärjestystä, ja sen jälkeen perässä ei hiihtänyt enää kukaan.

Mökkitie 1.
Mökkitie 2.
Pöpelikkö.
Toverit nuo viisahat. Yhdessä mahtipontisessa japanilaisessa sukukronikassa zaibatsu-suvun isä ei koskaan hyväksynyt poikaansa, jonka uskoi olevan toisen miehen lapsi. Vasta pojan ammuttua itsensä selvisi, että heillä oli sama veriryhmä, ja patriarkka oli ajanut poikansa itsemurhaan ja sukunsa turmioon. Viimeisessä kuvassa tämä patriarkka sitten seisoo kotinsa puutarhalammella kutsumassa lammen karppia, mutta karppi ei enää vastaa kutsuun. Että semmoisia kaloja!


Indiana Jonesia larpatessani onnistuin myös huitaisemaan kinttuni tuntemattomaan puskaan, ja sain siitä mielenkiintoisen allergisen reaktion. Saatoin siinä sitten voivotella tätä mahdollisesti kuolemanvakavaa poltetta ja paukamaani hieman dramaattiseen sävyyn, mistä husband vuorostaan kehitti ottahansa paukaman ja tuumi, että käännytään takaisin jos on vaikeaa, mitä puolestani vastustin jyrkästi, kun kerran oltiin tänne saakka jo tultu. Niinpä jatkoimme patikointia veren maku suussa hiljaisuuden ehkä kilometrin, kunnes seuraava lampi vihdoin osui näköpiiriin. Husbandin kommentti lammen nähdessään oli tää lampi on ihan paska, ja hetken asiaa lollattuamme päätimme poistua takavasemmalle.

Hältä puuttui häntä.
Tässä vaiheessa en vielä ollut paukamainen.
Paska lampi.


Pöpeliköstä ulospääsyä etsiessämme husband voivotteli hyttysmyrkyn unohtamista ja kummatkin ihmeteltiin, kuinka voi olla mahdollista, että kaikki hyttyset vaanii husbandia eikä mua, vaikka yleensä vereni on kysyttyä kamaa hyttysmarkkoinoilla. Kireän ilmapiirin loputkin rippeet haihtui siinä vaiheessa, kun tajuttiin hyttysten välttelevän mua siksi, että mulla oli edelleen se husbandin liimaama feitasu-panssari selässä. :D Tästä opimme, että hyttysmyrkyn puutteessa feitasun tiukka aromi ajaa saman asian. Kauan kauan sitten vuorilla jouduttiin kerran hyttysmyrkyn unohduttua sivelemään itsemme meduusojen säilömiseen tarkoitetulla etanolilla, ja näistä vaihtoehtoista preferoin kyllä feitasuja.

Japanin kesä ikkunan takana.
^_____^
Aurinko jäi Fukushimaan, Miyagin rajalla odotti sama märkä rätti kuin sieltä lähtiessämme.


Sellaista oli lähiseutumatkailu Fukushimassa! Menisin toistekin.