lauantai 19. toukokuuta 2018

Numa numa numa yay

Kesää ja kärpääsiä! Husband haki tänään postista lärpäkkeen, jonka catchy nimi on japaniksi zairyuushikakuninteishoumeisho ja englanniksi certificate of eligibility. Suomeksi se on varmaankin oleskelulupatodistus. Sen myötä kolmen kuukauden sisällä on minun poistuminen isänmaasta kohti kansainvälistä avio-onnea. Aina välillä olen saanut tänne blogiin kyselyitä, miksi en jo muuta sinne Japaniin, mutta mielestäni hosumalla ei hyvä tuu, niin ollaan valmisteltu tätä juttua vuosikaupalla.

Yhtenä päivänä meillä oli varsin mielenkiintoinen keskustelu, kun husband halusi kuulla mielipiteeni ukaista (pelikaanien käyttö kalastuksessa), mutta luulin, että aiheemme on ugai eli kurlaus. Japanissa lapsille opetetaan, että kotiin tullessa pitää pestä kädet ja kurlata, joten sanoin, että se taitaa olla enemmän japanilainen perinne ja omasta mielestäni turhaa. Husband nyökytteli ja totesi, että uskoikin tämän olevan mielipiteeni. Asioiden laita selvisi vasta, kun kysyin, mistä tämä aihe näin yhtäkkiä, ja husband sanoi, että teeveessä näytetään juttua kuuluisasta tapahtumasta Gifusta, enkä kerta kaikkiaan voinut ymmärtää, miksi Gifu olisi kuuluisa kurlauksesta, olkoonkin että japanilaisilla paikoilla on välillä outoja vetonauloja. :D Sarjassamme kontekstisidoinnaisen kielen ongelmat.

Sitten takaisin Fukushimaan ja vuoteen 2017!

Bye bye onsen-kylä! Ken on nähnyt Henkien kätkemän saattaa tietää, että japanilaisen kylpyläkaupungin tunnistaa kesällä paperilyhdyistä.


Ensimmäinen etappimme kotimatkalla oli Aizu-Wakamatsu, joka näissä autokuvissa näyttää aika ankealta mutta oli livenä ihan perussympaattinen kulahtanut pikkukaupunki.

Saavuimme Aizu-Wakamatsuun. Fun fact: 質 paalussa merkkaa panttilainaamoa, sinne siis jos matkakassa loppuu kesken.
Ohikiitävä näkemykseni Tsurugajoun linnasta. Siellä se on if u just believe!!
Aizu-Wakamatsu, tuo Aizun menomesta numero yksi.


Aizu-Wakamatsuun meidät toi palava haluni ostaa japanilainen kynttilä (wa-rousoku) nähtyäni dokumentin niiden tekemisestä. Maalattuja kynttilöitä löytyi kyllä turistikaupoista ympäri Fukushimaa, mutta husband ei halunnut minun tyytyvän tusinatuotteeseen, ja lyhyen googlailun tuloksena löysimmekin paapan, joka myy tekemiään kynttilöitä suoraan pajastaan Aizu-Wakamatsussa. En ottanut yhtäkään kuvaa tapahtumapaikalta, mutta tässä on paapan sivut.

Näihin ekskursioihimme yleensä liittyy ylimääräistä säätöä, ja näin tälläkin kertaa. Selkävaivani tykkäsi kyttyrää lattialla nukkumisesta ja autossa istumisesta, niin että yrittäessäni poistua autosta kykenin vain kyyristelemään kuin mummo vietettyään 70 vuotta riisipellolla. Lisäksi minulla oli matkapahoinvointi ja hellepahoinvointi ja husband jupisi, kuinka meidän ei koskaan pitäisi lähteä kesällä mihinkään samalla kun liimasi selekäni täyteen feitasuja (vähän niin kuin mobilat mutta laastarimuodossa), mikä sekin oli haasteellista, koska olimme autossa parkkipaikalla ja minulla oli mekko päällä. Ei kuitenkaan jouduttu putkaan julkisesta paljastelusta tai avunannosta siihen, ja sain kuin sainkin kynttiläni, vaikkakin kynttiläkaupassa oli ihan kirjaimellinen kuumotus, kun paappa intoutui luennoimaan pukudraaman kynttilöistä ja koitin olla eee sou desukaaaa kymmenen feitasun poltellessa seljässäni.

Tämä kuva on tässä siksi, että sen ottohetkellä selvisi, että husbandini ei tiedä, kuka on Ricky Martin. Meillä on juttu luistanut ja sielujen sympatia löytynyt ihan ekasta tapaamisminuutista, mutta välillä tulee esiin näitä shokeeraavia kulttuurieroja. :D


Viimeinen etappimme tällä kiertueellamme olivat tulivuorenpurkauksesta vuonna 1888 syntyneet Goshikinuman lammet, jotka tuliperäisten mineraalien vaikutuksesta kimaltelevat sinisen ja vihreän eri sävyissä (jotka japanin kielessä ovat yksi ja sama väri ao, koska meri ja vuoret voivat ihmissilmään olla yhtä lailla sinisiä ja vihreitä). Näitä lampia on kolmisenkymmentä, osa pieniä ja osa vähän suurempia lätäköitä. Japaniksi tällainen ryteikkölampi on numa, hienostuneempi puutarhalampi puolestaan ike.

Tämä Bishamon-numa taitaa olla lammista suurin. Bandai-tulivuorikin sieltä kättensä työtä kuikuilee.
Myös muita henkiä oli paikalla.
Asetelma. Emme menneet paattihin.


Bishamon-numan viheriää välkehdintää saattoi ihailla turistitasanteelta, mutta sen jälkeen oli aika laittaa jalakaa toisen eteen ja sujahtaa pöpelikköön lailla raihnaisen sisiliskon muut ummet ja lammet nähdäkseen. Pöpelikössä oli ahdasta, ja koin perisuomalaiset sisäiset väinämöisraivarit, kun en voinut pysähtyä ottamaan kuvaa koska ihan kintereillämme samalla lankulla tasapainoili viisihenkinen perhe. Muita ihmisiä!! Minun pöpelikössäni!! Ei meillä Suomessa!! Onneksi lopulta vastaan tuli aukeampi paikka, jonka luona saatoimme vaihtaa reippaan perheen kanssa marssijärjestystä, ja sen jälkeen perässä ei hiihtänyt enää kukaan.

Mökkitie 1.
Mökkitie 2.
Pöpelikkö.
Toverit nuo viisahat. Yhdessä mahtipontisessa japanilaisessa sukukronikassa zaibatsu-suvun isä ei koskaan hyväksynyt poikaansa, jonka uskoi olevan toisen miehen lapsi. Vasta pojan ammuttua itsensä selvisi, että heillä oli sama veriryhmä, ja patriarkka oli ajanut poikansa itsemurhaan ja sukunsa turmioon. Viimeisessä kuvassa tämä patriarkka sitten seisoo kotinsa puutarhalammella kutsumassa lammen karppia, mutta karppi ei enää vastaa kutsuun. Että semmoisia kaloja!


Indiana Jonesia larpatessani onnistuin myös huitaisemaan kinttuni tuntemattomaan puskaan, ja sain siitä mielenkiintoisen allergisen reaktion. Saatoin siinä sitten voivotella tätä mahdollisesti kuolemanvakavaa poltetta ja paukamaani hieman dramaattiseen sävyyn, mistä husband vuorostaan kehitti ottahansa paukaman ja tuumi, että käännytään takaisin jos on vaikeaa, mitä puolestani vastustin jyrkästi, kun kerran oltiin tänne saakka jo tultu. Niinpä jatkoimme patikointia veren maku suussa hiljaisuuden ehkä kilometrin, kunnes seuraava lampi vihdoin osui näköpiiriin. Husbandin kommentti lammen nähdessään oli tää lampi on ihan paska, ja hetken asiaa lollattuamme päätimme poistua takavasemmalle.

Hältä puuttui häntä.
Tässä vaiheessa en vielä ollut paukamainen.
Paska lampi.


Pöpeliköstä ulospääsyä etsiessämme husband voivotteli hyttysmyrkyn unohtamista ja kummatkin ihmeteltiin, kuinka voi olla mahdollista, että kaikki hyttyset vaanii husbandia eikä mua, vaikka yleensä vereni on kysyttyä kamaa hyttysmarkkoinoilla. Kireän ilmapiirin loputkin rippeet haihtui siinä vaiheessa, kun tajuttiin hyttysten välttelevän mua siksi, että mulla oli edelleen se husbandin liimaama feitasu-panssari selässä. :D Tästä opimme, että hyttysmyrkyn puutteessa feitasun tiukka aromi ajaa saman asian. Kauan kauan sitten vuorilla jouduttiin kerran hyttysmyrkyn unohduttua sivelemään itsemme meduusojen säilömiseen tarkoitetulla etanolilla, ja näistä vaihtoehtoista preferoin kyllä feitasuja.

Japanin kesä ikkunan takana.
^_____^
Aurinko jäi Fukushimaan, Miyagin rajalla odotti sama märkä rätti kuin sieltä lähtiessämme.


Sellaista oli lähiseutumatkailu Fukushimassa! Menisin toistekin.

tiistai 1. toukokuuta 2018

Siiri ja Salaryman hotellissa

Klara vappen! Ensin ajankohtaiset kuulumiset. Ajankohtainen naamani:



Qurulin semi-uusi uusin humppa:


Humpan nimi on Sono sen wa suiheisen (se viiva on horisontti).

Yhtenänä päivänä katselin videopuhelun välityksellä, kun husband perkasi 11 merituppea. Keskustelu kävi kuumana. Tässä keskustelu kokonaisuudessaan:
Siiri: Kamatte kudasaiyo!!! (Huomioi mua!!!)
Husband: Tsuyoi josei dakara konna ore ni kamatte morawanakutemo ikite ikeru. (Oot vahva nainen, joten pärjäät kyllä ilman mun huomiota.)
Siiri: Teka sa, kyodai na hanakuso no katamari ni mienai? (Eiks noi näytä isoilta räkäklimpeiltä?)
Husband: Hoya o aishiteru ningen no kuchi kara detekuru kotoba dewa nai. (Noita sanoja ei kuule merituppea rakastavan ihmisen suusta.)

Tänää kävimme videopuhelun välityksellä vyöostoksilla Sendaissa. Rullaportaissa vaihdoimme seuraavanlaiset sanat:
Siiri: Kaettara katamari desu yo ne? (Kotonahan sulla on sit taas klimpin aika?)
Husband: Katamari to iwanaide. (Älä sano niitä klimpiksi.)

Marriage goals!

Sitten epäajankohtaisiin aiheisiin. Tässä Fukushima mixtapen seuraava osa. Kohteemme oli Marumine-niminen hotelli Ashinomakin onsen-kylässä. Ensiksi vuorosssa oli huristelua tapahtumapaikalle.

On the road again!
Japanilainen vuoristoraitti.
Melekeen perillä! 


Hotellilla vastassa oli tuttuun tapaan miekkosia, joiden tehtäviin kuuluu auton parkkeeraaminen ja kapsakkien kantaminen ja asiakkaan sukunimi-samaksi kutsuminen. Oon superhuono vastaanottamaan tällaista palvelua, kun tunnen aina suomalaisen äläkää ny mun tähäre -kuumotuksen sisimmässäin, vaikka tääkään ei mikään luksushotelli ollut. Oon itse asiassa lentänyt perheenjäseneni lentopisteillä bisnesluokassa ja alkujuomatarjoilun yhteydessä ottanut vettä, koska en halunnut tehdä itsestäni numeroa ja tunsin itseni matoseksi siellä lipustaan jotain oikeasti pulittaneiden seassa. :D

Hotelli oli perus tunkkainen mutta sympaattinen.


Vanha tuttu kuumotus syömmessäin siis istahdin aulaan venailemaan, kun husband huolehti sisäänkirjautumiset. Tee oli sopivan lämpöasteista ja yukataan pukeutuneiden naisten askellus ripeä. Majatalojen työetuihin kuuluu useimmiten huone ja ruoka, mutta työ itsessään on niin uuvuttavaa, että harva siitä elinikäistä uraa saa. Husbandin sukulainen asui ja työskenteli pari vuotta kiotolaisessa majatalossa ja lopetti, kun päähänsä ilmestyi kahden euron kolikon kokoinen kalju läntti.

Päivän kolmas teehetki.
En nyt kyllä rehellisesti muista tästä huoneeseen saapumisesta ja sen jälkeisistä hetkistä juuri mitään, koska olin matkanteosta aiheutuneessa koomassa ja taisin työntekijän vedettyä liukuoven kiinni perästään heittäytyä tatamille kieriskelemään. Makuuasento, siinäpä vasta oiva olotila! Kieriskelytilaa ainakin piisasi. Husband oli löytänyt netistä jonkun tarjouksen, jolla saatiin yksi ylimääräinen huone kaupan päälle, niin että meillä oli käytössämme kolme hillittömän isoa tatami-huonetta, joista yhdelle ei keksitty mitään muuta käyttöä kuin muutaman kunniakierroksen juokseminen illalla biiru-päissämme.

Meillä oli kivipuutarha! Vähän kulahtanut sellainen, mutta kulahtaneita olemme itsekin.
Teekynttilän ansiosta nenäkin viihtyi.

Syy, miksi tämä hotelli valikoitui majapaikaksemme, ei kuitenkaan ollut ylimääräinen jolkottelutila vaan tämä:

Tadaa!

Meillä oli oma onsen! Kuuman lähteen ilot ilman ylimääräisiä häiriötekijöitä. Meillä on muodostunut rutiiniksi käydä lähes joka ilta yhteiskylvyssä katsomassa yksi jakso Netflixistä ja juoda samalla kylmää oolong-teetä sille varatusta kylpykupista. Yksityisen onsenin myötä saatoimme tuoda rutiinimme myös lomalle! Lilluttiin ammeessa yhteensä tuntikaupalla katsomassa Netflixiä ja syömässä karkkia. Oli parasta! Tykkään onsenista, mutta vielä enemmän tykkään omasta rauhastani ilman random alastonta henkilöä kainalopesulla taustalla, ja tässä yhdistyi molemmat.

Date night look! Sorry laatikot, mutta oli niin epäedustavat ilmeet itse kullakin, että not today satan not today.


Kuumat lähteet on kiva juttu olla olemassa, mutta elämän tarkoitushan on lempityyppien kanssa syöminen. Tälläkin kertaa oltiin siis varattu kaiseki-setti, joka tarjoiltiin kivassa yksityishuoneessa.

Menu!
Ensimmäinen erä! Laatikossa lymyää ankerias, kattilassa porisee shabushabu.
Kippis.
Ei kaisekia ilman sashimia.
Jokikala ayu se siinä.
Tempura ja aizulainen perinnesoppa kozuyu. Taustalla avokadopaistos. En edes muista, mitä kannellisessa pötissä oli.


Kaikki oli 5/5. Ollaan syöty yksi kaiseki joka vuosi vuodesta 2012, ja siinä on perinne, josta en halua ihan heti luopua.

Random tärähtänyt käytävä.
Futonit oli taas ilmestyneet kaapista. Vaihdoin pyjaman, koska en kerta kaikkiaan kykene nukkumaan yukatassa, vaikka jotkut sitäkin harrastaa.

Kaisekin jälkeen ohjelmassa oli lisää lillumista ja avioliittolomakkeen täyttö. Taidettiin myös käydä läpi kaikki hotellin juoma-automaatit etsimässä minulle mustaa limpsaa, mutta sitä ei löytynyt, mikä varjosti avioliittotunnelmiani.

Aamupalani. Satsasin satoimoja ehkä viis kertaa.


Seuraava aamu valkeni taas 35 asteen porotukseen ja sisämaan seisovaan ilmaan. Lapattiin buffetista aamupalariisit, vedettiin viime hetken minitirsat tatamilla ilman futonia, kävin vipan kerran meidän makkaria tilavammassa vessassa, ja sitten oltiin valmiita kotimatkalle. Kotimatka vei erään fukushimalaisen nähtävyyden kautta, mutta se paljastuu jälleen ensi numerossa!

Parkkipaikka!
Bye bye Marumine kankou hoteru, osewa ni narimashita!